Sodankylän elokuvajuhlien tämän vuoden aamukeskustelut avasi saksalainen näyttelijä Hanna Schygulla, jonka uraan saatiin itse keskustelun lisäksi tutustua Anne Imbertin ohjaamasta dokumentista Hanna Schygulla: Whatever the Dream Is (2012). Myös Imbert vieraili elokuvan jälkeen lavalla, ja Schygulla esitteli hänet ystäväkseen.
Schygullalta kysyttiin ensin hänen lapsuudestaan toisen maailmansodan keskellä. Hänen isänsä jäätyä yhdysvaltalaisten vangiksi ja päädyttyä italialaiselle vankileirille, Schygulla pakeni äitinsä kanssa junalla Muncheniin. “Inside the train was dark and outside was light. I went up and down and up and down. That is my first image. That helped me to understand life, it goes up and down and up and down. I take it more easily because I know that”. Schygullan mukaan isä ei koskaan toipunut kokemastaan tai osannut olla ainoan lapsensa kanssa, ja siksi perheen elämä oli raskasta.
Elämänsä ensimmäiset elokuvat olivat Schygullalle Bambi ja keskustelussa nimeämättä jäänyt balettielokuva, jossa päähenkilö tanssii esityksensä loppuun kenkäänsä laitetusta naulasta huolimatta. ”For me suffering was a part of life and art is pain, so maybe that image about the shoe was forming my impression of art from the beginning.”
Schygulla lähti Pariisiin opiskelemaan kieliä, mutta päätyi työkaverinsa houkuttelemana näyttelijäkerhoon, jossa hän tapasi Rainer Werner Fassbinderin. Vasta myöhemmin hänelle selvisi, että Fassbinder oli jo silloin kirjoittanut muistiinpanoihinsa, että hänestä tulisi vielä tähti. Näyttelijäksi päätyminen on yksi syy siihen, miksi sattuma on Schygullalle tärkeä aihe: “Coincidence it’s so strange when it happens. It brings things together.”
Myöhemmin Schygulla esiintyikin monien Fassbinderin elokuvien, kuten festivaalillakin esitettävien Maria Braunin avioliiton (1979) ja Lili Marleenin (1989), pääosassa. Suhdettaan Fassbinderiin hän kuvaa läheiseksi, mutta suhde pysyi silti ainoastaan ammattimaisena. Kosketuksia ja jopa sanoja vaihdettiin harvoin: “There was no verbal communication between us. I was the preferred one, which I liked, but sometimes he mistreated us all”. Schygulla ajattele ohjaajan käytöksen johtuneen siitä, että tätä itseään kohdeltiin nuorempana huonosti. Hän sanoo, ettei halua silti puolustella Fassbinderiä, mutta lisää heti perään nauraen, että ehkä sittenkin haluaa.
Jean-Luc Godardin kanssa työskentelystä on jäänyt Schygullan mieleen hänen erikoiset työskentelytapansa: “Godard is a laboratory, he is always experimenting”. Myös ohjaajan hyvin paljon fyysisiin liikkeisiin keskittyvä ohjaustapa oli Schygullalle uutta. “Strangely those very mechanical things gave a very good outcome, because you didn’t try to be too expressional.”
Aikaa ei ollut enää enempiin muisteluihin, vaikka tarinoita Schygullalla olisi varmasti riittänyt. Suuret rooli alkavat olla hänelle menneisyyttä. “Directors don’t fantasize about ageing women”, hän totesi saaden yleisön nauramaan. Nykyään Schygulla nauttii kuvaamisesta, sillä hän kertoo rakastavansa uusien asioiden aloittamista: “I felt an exceptional creative ecstasy: me alone with the camera and no one to tell me what to do”.
Autiolle saarelle Schygulla ottaisi mukaansa elokuvan, jonka tekemisestä hän yhä unelmoi. Kun kysymys toistetaan, hän nauraa ja pysyy antamassaan vastauksessa.