Torstain aamukeskustelussa kuultiin palkittua ukrainalaista ohjaajaa Sergei Loznitsaa, joka on aloittanut uransa lyhytelokuvien ja dokumenttien parissa mutta joka tunnetaan myös pitkistä fiktioelokuvistaan. Yhdessä aikansa parhaista elokuvakouluista opiskellut ohjaaja arvostaa laajaa taiteen historian ja keinojen tuntemusta ja katsoo vakavan, käsitteellisellä tasolla liikkuneen opetuksen mahdollistaneen hänen kasvamisensa ohjaajaksi ja taiteilijaksi.
Keskustelussa puhuttiin elokuvataiteen lisäksi yhteiskunnallisista ja poliittisista kysymyksistä, joihin etenkin myöhempi Loznitsan tuotanto pitkälti keskittyy. Ohjaaja kertoi nuoruudestaan Kiovassa ja kokemuksistaan neuvostoliittolaisen järjestelmän nöyryyttävyydestä. Hän kommentoi myös nykyistä tilannetta, jota hän on tarkkanäköisesti ennakoinut jo esimerkiksi festivaaleilla torstaina nähdyssä fiktioelokuvassaan My Joy (2010).
Pseudodokumentin muodossa toteutettu My Joy on kokoelma tarinoita, joita Loznitsa kuuli matkustaessaan elokuvakoulun jälkeen Venäjällä tekemässä muotokuvallisia lyhytelokuvia ja dokumentteja. Vaikka nämä tarinat kertovat tietystä historiallisesta ajanjaksosta, ne ovat toisaalta ajattomia. ”Näytin yhteiskunnan, jossa kaikki sosiaaliset instituutiot ja ihmisten väliset yhteydet ovat tuhoutuneet”, Loznitsa kertoo.
Keskustelussa sivuttiin myös matematiikkaa ja musiikkia, kahta abstraktia alaa, jotka Loznitsan mukaan avaavat universumin järjestystä. Näistä ensimmäinen, josta Loznitsa on suorittanut ensimmäisen korkeakoulututkintonsa, on ollut matemaatikkoperheen pojan elämässä lapsuudesta lähtien. Musiikki puolestaan on muun äänimaailman ohella keskeisessä roolissa monissa Loznitsan elokuvissa.
Kertoessaan varhaisista lyhytelokuvistaan Loznitsa kuvailee esimerkiksi elokuvan The Halt (2000) äänimaisemaa, jossa passiiviset nukkumisen äänet peittyvät toisinaan ohikulkevan junan kolinaan. Katsomme myös katkelman festivaaleilla sunnuntaina toistamiseen nähtävästä dokumenttielokuvasta The Natural History of Destruction (2022), jossa lähes kaikki äänet on luotu jälkikäteen ja jota pidetään Loznitsan töistä sinfonisimpanpa.
The Natural History of Destructionin alun pommitusjaksossa näkyy pääosin vain välähdyksiä, jolloin katsojan mielikuvitus pääsee Loznitsan mukaan töihin. ”Minulle tämä on puhdasta elokuvaa”, Loznitsa kertoo. Kuten muissakaan hänen elokuvissaan, tässäkään ei ole kertojaääntä, sillä mikäli kuvaa kommentoidaan, katsoja ei Loznitsan mukaan voi samalla tavalla keskittyä kuvan kertomaan tarinaan. ”Elokuva mahdollistaa tarinan kertomisen kuvien avulla ja äänen avustuksella”, hän jatkaa.
Autiolle saarelle ohjaaja ottaisi mukaansa Robert Wienen ohjaaman Tohtori Caligarin kabinetin (1920) – yhden ensimmäisistä elokuvista, jotka määrittivät hänelle, mistä elokuvassa on kyse.
Kuva: Susanna Pesonen.