Glasgowlainen ohjaaja Bill Forsyth ei ollut lapsena erityisen kiinnostunut elokuvista. Ensimmäisen kerran hän kävi elokuvateatterissa 5-vuotiaana isänsä kanssa. ”En muista itse elokuvasta mitään, se oli jokin naurettava, typerä mustavalkoinen slapstick. Ajattelin, että meluisat elokuvateatterit eivät ole minua varten.”
Forsyth suunnitteli nuorena journalistin uraa, mutta huomasi pian, ettei ole erityisen akateeminen. Hän kokeili kaikenlaisia töitä ja toimi muun muassa ovelta ovelle -kauppiaana myyden siivoustarvikkeita kotirouville. Elokuva-alalle, tuotantoyhtiön assistentiksi, hän päätyi sattumalta, lehden työpaikkailmoituksen kautta. Ajatus elokuvien tekemisestä kypsyi hiljalleen. Eräässä työpaikassa jalkapallomatsien kuvaajana Forsyth huomasi säästävänsä kuvauksista ylijäänyttä filmiä. ”Ne olivat kuin aarteita. Siitä tuli eräänlainen päähänpinttymä, että jonain päivänä tekisi elokuvan.”
Forsyth kertoo olleensa aina uransa alkumetreiltä lähtien kiinnostunut elokuvan kielestä – siitä miten kaikki elementit saadaan toimimaan niin, että lopputulosta voi kutsua elokuvaksi. Ensimmäinen teos, ääntä ja enimmäkseen mustaa kuvaa yhdistelevä The Language, pohdiskeli juuri elokuvailmaisun problematiikkaa.
Eniten skottiohjaajaa elokuvanteossa viehättää kirjoitusprosessi, koska silloin kaikki on vielä mahdollista. Vähiten hän nauttii elokuvan kuvaamisesta. ”Kamera rajoittaa kaikkea. Heti kun kuvaat jotain kirjoittamaasi, tapat sen, ” hän kärjisti.
Forsyth on työskennellyt tähtinäyttelijöiden kuten Robin Williamsin (Ollaan ihmisiksi, 1994) ja Burt Reynoldsin (Keikkakaverit, 1989) kanssa. Ujona ihmisenä hän uskoo ohjaamisen vaativan ennen kaikkea näyttelijän työn ymmärtämistä ja samalle aaltopituudelle pääsemistä. ”Reynolds oli hyvin tietoinen tekemisistään ja halusi jatkuvasti palautetta. Kuvauksissa hän ei halunnut olla Burt Reynolds, hän halusi olla näyttelijä.” Robin Williamsin kanssa tehtyä Ollaan ihmisiksi -elokuvaa Forsyth kertoo hieman katuvansa. Elokuva paisui niin suureksi Hollywood-tuotannoksi, että ohjaajalla oli vaikeuksia pysytellä kelkassa.
Ohjaajan ainakin toistaiseksi viimeiseksi elokuvaksi jäi Gregory’s Two Girls (1999). ”Olin aika onnellinen ja minulla oli paljon ideoita, mutta elokuva-ala muuttui jalkojeni alla. En tiennyt, missä elokuviani enää näytettäisiin, eivät ihmiset mene ostoskeskusten elokuvateattereihin niitä katsomaan.” Hän kuitenkin kertoo, että viimeisen kymmenen vuoden aikana ideoita on virinnyt ja erilaisia projekteja olleen useita.
Autiolle saarelle Forsyth ottaisi mukaansa — ehkä yllättäen — nuoruutensa klassikon, Jean-Luc Godardin Hullun Pierrotin (Pierrot le fou 1965). Siinä Forsythiä viehättää kerronnan ilmavuus. Hän näki sen ensimmäistä kertaa elämänsä käännekohdassa: ”Hullu Pierrot on osa koulutustani. Se avasi silmäni ja pari kuukautta myöhemmin aloin työskennellä elokuvan parissa.