Aamukeskustelun avasi turkkilainen elokuvaohjaaja Aslı Özge, joka on tehnyt kansainvälistä uraa dokumenttia ja fiktiota sekoittavilla teoksillaan. Istanbulissa syntynyt Özge muistaa ensimmäisen elokuvansa olleen eroottinen arabiankielinen draama, jonka hän näki 6-vuotiaana äitinsä ja tätinsä kanssa. Hän muistaa vaivaantuneen ilmapiirin ja tunteen jostain kielletystä.
Äitinsä sairastuttua syöpään Özge kävi aina matkalla sairaalaan katsomassa elokuvan. Elokuvista muodostui voimakas lohdun lähde, joka tuki vaikeassa elämäntilanteessa. Elokuvissa käydessään Özgen mielessä alkoi kypsyä ajatus elokuvaohjaajan urasta, sillä hän koki sen hyvänä kanavana käsitellä äitinsä sairautta.
Kulttuuria kuluttaneessa perheessä ei ollut luovan alan ihmisiä, joten Özgen uravalinta oli pienoinen yllätys. Hän opiskeli aluksi viestintää kunnes pääsi sisään elokuvakouluun.
‘’Ohjaajan pitää aina olla todistelemassa jotain. Se voi olla aluksi vaikeaa’’, Özge toteaa.
Kansainvälistä elämää viettävä Özge uneksi jo nuorena ulkomaille muuttamisesta. ‘’Turkki voi olla poliittisesti ja taloudellisesti vaikea maa, joten teini-ikäisenä kaikki ystäväni suuntasivat katseensa ulkomaille.’’
Özgen luottokuvaaja ja kumppani Emre Erkmen houkutteli hänet aikoinaan mukaansa Saksaan, sillä Erkmen oli siirtymässä Saksalaiseen elokuvakoulu DFFB:n. Berliiniin muutettuaan Özge alkoi suunnitella ensimmäistä elokuvaansa. ‘’Minulla ei ollut juuri yhtään rahaa, joten ensimmäinen projektini sai alkunsa lähinnä verkostoitumalla ja päättäväisyydellä. Menin elokuvakoulun osaston johtajan puheille ja sanoin, että jos en saa heiltä kameroita lainaksi, varastan ne. Vasta silloin hän suostui’’, Özge kertoi.
Ensimmäinen elokuva, Pieces of April (2003), kertoi jatkuvasti asunnosta toiseen muuttavista nuorista, jotka etsivät paikkaansa vieraassa maassa. Elokuva valmistui nopealla aikataululla ja sisälsi runsaasti improvisointia. Yllättäen elokuva poimittiin saksalaiseen televisioon, ja ovet saksalaiseen elokuvateollisuuteen alkoivat avautua.
‘’Fyysisesti elin Saksassa, mutta ajatukseni olivat yhä Istanbulissa. Halusin käsitellä turkkilaisia aiheita Saksasta käsin, sillä se on yhä kotini’’, Özge kertoo. Hän sai kuvaajansa Erkmenin kanssa idean elokuvaan Men on the Bridge (2009), joka sijoittuu Bosporinsillalle ja kuvaa taloudellisesti prekaarien ja monesti paperittomien nuorten elämää. Erkmeninillä oli elintärkeä rooli projektin onnistumisessa.
‘’Olemme Emren kanssa tiimi. Hän on ensimmäinen ihminen, jonka kanssa keskustelen käsikirjoituksesta ja kuvauksesta. Hän ajattelee kameran kautta. Olemme päättäväisiä. Tiedämme, että vaikka kukaan ei antaisi meille rahaa, tekisimme elokuvan kuitenkin.’’
Özge pitää hybriditeemoista. Saksalaisen miehen ja turkkilaisen kuolemaan päättynyttä suhdetta kuvaava All of a Sudden (2016) törmäyttää yhteen saksalaisen ja turkkilaisen kulttuurin oikeuskäsitykset. Monet hänen teoksistaan syntyvät kahden genren rajalla, määrittelemättömällä vyöhykkeellä dokumentin ja fiktion välissä. Men on the Bridge on tässä mielessä enteellinen, sillä se tapahtuu sillalla, vertauskuvallisesti Aasian ja Euroopan välissä.
Özge tunnetaan myös ohjausmetodeistaan ja amatöörinäyttelijöiden suosimisesta. ‘’En halua antaa käsikirjoitusta näyttelijöille liian aikaisin, tai annan jokaiselle eri version tekstistä. Silloin säilytetään spontaanius ja yllätyksellisyys näyttelijöiden välisissä kohtaamisissa’’, Özge kertoi.
Black Box (2023) sijoittuu asuintalon sisäpihalle, joka yhdistää ihmisiä eri kulttuureista ja sosioekonomisista suhteista. Elokuvan tekeminen herätti Özgen ajattelemaan politiikkaa uudesta näkökulmasta.
‘’Politiikka on läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Se vaikuttaa kaikkiin ihmissuhteisiin, emmekä kuitenkaan puhu siitä. Black Box on yhteiskunta pienoiskoossa ja sen konfliktit ovat läsnä kaikkialla yhteiskunnassa.’’
Uusin elokuva Faruk (2024) käsittelee Istanbulin gentrifikaatiota seuraamalla läheltä ohjaajan 96-vuotiaan isän elämää. Isän kotitalon purkaminen heijastaa suuria muutoksia turkkilaisessa yhteiskunnassa. Isä elää kahden maailman välissä, vanhan kotitalon muistojen ja edessä muuttuvan tulevaisuuden rajamailla.
‘’Vanhemmat ihmiset eivät ajattele kuolemaa kuten me. Isäni saattoi kuulla aamulla naapurin kuolemasta ja illalla lauleskella television ääressä. Näkökulma ikääntymiseen ja kuolemaan muuttuu iän myötä. Isäni tutkiminen opetti minuakin valmistautumaan menetyksiin ja ikääntymiseen’’, Özge kertoi.
Esikuvistaan Özge nostaa esiin Stanley Kubrickin. ‘’Kubrickin jokainen elokuva on täydellinen mutta ne ovat täysin erilaisia. Opin häneltä, että minun ei tarvitse juuttua yhteen tyyliin, vaan voin olla monipuolinen.’’ Autiolle saarelle hän ottaisi mukaan Michelangelo Antonionin Punaisen erämaan (1964).
Kuva: Susanna Pesonen
.