Lauantaiaamuna Kitisenrannan koulun aamukeskustelussa kuultiin veteraaniohjaaja Barbet Schroederia. Äärimmäisiä aiheita ja kompleksisia ihmisiä elokuvissaan kuvaava ohjaaja kertoi Olaf Möllerin haastattelussa kosketuksensa elokuviin liittyneen kahteen traumaattiseen kokemukseen. Ensimmäinen Schroederin näkemä elokuva oli Disneyn klassikko Bambi. Elokuva aiheutti niin voimakkaan tunnereaktion, että nuori Schroeder piti raahata huutaen ulos näytöksestä.
Elokuvatöidensä kannalta merkittävimmän elokuvakokemuksensa Iranissa syntynyt ohjaaja sai kuitenkin muutettuaan Pariisin. Schroederin saksalaistaustainen äiti päätti valistaa poikaansa elokuvalla natsi-Saksan hirmuteoista. Kimmoke tähän tuli, kun paikalliset nimittävät erästä perheen asuinpiirin tuttua kaupungilla juutalaiseksi.
Alain Resnais’n klassikon Yön ja usvan (1956) vaikutus oli niin suuri, että kokemus käytännössä viitoitti elämänsuunnan silloin 14-vuotiaalle Schroederille. Jo nuorena hän ujuttautui osaksi Cahiers du Cinema -elokuvalehden toimitusta ja vietti aikaa muiden nuorten cinefiilien kanssa.
Pian Schroeder otti uuden harppauksen ryhtyessään pitkäaikaisen ystävänsä Éric Rohmerin elokuvien tuottajaksi. Perustaessaan Les Films du Losange -tuotantoyhtiön hän halusi, että hänen ystävänsä voisivat tehdä pienen budjetin elokuvia mahdollisimman riippumattomasti.
Muun muassa Rohmerin kanssa tehty yhteistyö antoi Schroederille itsevarmuutta. Schroeder kertoi, että tuottajaksi ryhtyminen nuorena opetti sietämään takaiskuja ja vaikeita tilanteita. Aamukeskustelussa kuultiin anekdootteja niin riskeillä pelaavista tuottajista kuin haasteellisista tuotannoista itselle vieraissa ympäristöissä ja kulttuureissa.
Rohmerilta periytyi myös ajatus siitä, että elokuviin sisältyy aina dokumentarismin siemen. Rohmerilla oli tapana kunnioittaa elokuvissaan kohtausten aitoutta silloinkin, kun kyse oli fiktioteoksista. Möller johdatteli Schroederin myöntämään, että tämä piirre näkyy useissa Schroederin omissakin elokuvissa. Esimerkiksi elokuva La vallée (1972) kommentoi elokuvantekoa metafiktiivisellä tavalla seuratessaan nuoren joukkion matkaa alkuperäisasukkaiden alueelle.
Schroeder ei ole arastellut vaihtaa tyylilajia tai ilmaisutapoja. Hän kertoi hakevansa elokuviltaan seikkailua, koska sen myötä hän kokee olevansa elossa. Yllättäen hän kertoo myös olleensa tyytyväinen tehdessään Hollywood-järjestelmässä elokuvia. Saamastaan kritiikistä huolimatta hän kertoi kokeneensa aina viehätystä arthouse-yleisön ulkopuolelle suunnattuihin lajityyppielokuviin. Schroederin Hollywood-kauden genrevetoisuus johtuu kuitenkin lähinnä siitä, että on helpompi rakentaa elokuvia muiden ehdotusten pohjalta kuin vakuuttaa tuottajat omilla ideoillaan.
Poikkeuksellisia teemoja ja ilmiöitä kuvannut Schroeder kertoi valitsevansa elokuviinsa teemat yleensä kiinnostavuuden perusteella. Hän tuntee elokuviensa aihepiirin erittäin hyvin ennen kuvausten aloittamista. Esimerkiksi viimeisimmän dokumenttinsa Munkki lietsoo vihaa (2017) pariin Schroeder ajautui tutkiessaan Baruch de Spinozan ja Buddhan käsityksiä vihasta ja itsehillinnästä. Henkilökohtaisesta vihan käsittelystä lähtenyt tutkiskelu johti tietoon munkeista, jotka toiminnallaan ja sanomisillaan lietsovat fasismia ja kansanmurhaa Burmassa.
Schroeder empi pitkään omaa aution saaren elokuvaansa. Jos hänen on pakko valita kaikkien aikojen suosikkielokuvansa, se olisi F.W. Murnaun Auringonnousu (1927).