Lauantaina kotimaisten tekijävieraiden keskustelu veti filmifestivaalien Pienen teltan ääriään myöten täyteen. Liselott Forsmanin haastateltavana olikin pitkä liuta eturivin näyttelijöitä ja teatterin tekijöitä: Kristiina Halkola, Eero Melasniemi, Matleena Kuusniemi, Laura Birn, Tommi Korpela, Ville Virtanen, Milka Ahlroth, Olavi Uusivirta, Kari Väänänen ja Timo Torikka.
Keskustelun aluksi näyttelijät muistelivat oman uransa vaikuttavimpia rooleja.
“Nuuskamuikkusen äänirooli”, vasta Timo Torikka hetkeäkään epäröimättä ja ansaitsi ensimmäiset spontaanit aplodit yleisöltä.
Matleena Kuusniemen mieleen on erityisesti jäänyt rooli Levottomat-elokuvan Ilonana.
“Edelleen törmään tähän tematiikkaan jatkuvasti ja koko ajan näkökulma muuttuu, mikä on todella mielenkiintoista.”
Kristiina Halkola muisteli kesällä 1968 kuvattua elokuvaa Punahilkka, jossa hän sai antaa kasvot kaltoinkohdellulle koulukotitytölle. Tommi Korpela puolestaan kertoi, että Miehen työ -elokuvan rooli miesprostituoituna poiki paljon uusia töitä, mutta myös tukun kutsuja eri ohjelmiin keskustelemaan “asiantuntijana” seksistä.
“Yhtäkkiä kaikki oli seksiä. Näyttelijäkö muka tietäisi jostain jotain?” Korpela lohkaisi.
Eero Melasniemi mainitsi elokuvaroolien sijaan työnsä Suomen Teatterikoulun johdossa, aikana jolloin oppilaitoksen arvo nousi korkeakouluksi.
Tunnelma teltassa vakavoitui, kun keskustelu siirtyi elokuva-alaa ravistelevaan #metoo-kampanjaan. Ville Virtanen puhui painokkaasti sen puolesta, että liike on “kaikkien etu”.
“Käynnissä on valtava rakennemuutos. Työkulttuuri on muuttunut kauttaaltaan tasa-arvoisemmaksi ja avoimemmaksi, #metoo on osa tätä kehitystä.”
Virtanen muisteli uransa alkuaikoja, jolloin näyttelijän osa oli usein totella mukisematta ohjaajan käskyjä, eikä näyttelijän mielipiteitä juuri kyselty. Halkola muistutti, että toisenlaisiakin esimerkkejä on, ja nosti esiin työnsä edesmenneen ohjaajalegenda Mikko Niskasen kanssa. Kuvaustilanteet olivat Niskasen elokuvissa intiimejä ja yhdessä rakennettuja, toisin kuin monissa nykypäivän suurtuotannoissa.
Korpela suitsutti uuden polven ohjaajista Ikitien AJ Annilaa, jonka otteissa korostui luottamus ja rauha.
“Esimerkiksi kuvaaja Rauno Ronkainen sanoi, että Ikitie on ensimmäinen duuni, jossa hän on saanut täysin tehdä oman kuvasuunnittelun. AJ malttoi olla puuttumatta asioihin, joissa koki, että muut tietää paremmin. Se ei poista sitä, etteikö hän olisi ohjannut tarkasti ja tehnyt valtavasti ennakkotyötä.”
Milka Ahlroth arvioi, että näyttelijän ammatissa on myös paineita siihen, että ei saisi olla liian herkkänahkainen. Siksi häirintää on yhä edelleen vaikea nostaa esille.
Kuusniemen mukaan tuotannoissa onneksi kuulee yhä useammin kysymyksen: “Miten sulla menee?”
Forsman myös uteli, mistä aiheista vieraat haluaisivat tehdä elokuvia. Kari Väänänen mainitsi historian “pimeät kohdat”, esimerkiksi saamelaisten pakkokäännyttämisen kristityiksi. Kuusniemi kaipasi yksinkertaisesti lisää naisten kautta kerrottuja tarinoita.