Dokumentaristi Gianfranco Rosin kiinnostus elokuvia kohtaan heräsi verrattain myöhään. Tärkeänä innoittajana toimi Michelangelo Antonionin elokuva Nainen vailla sielua (1953), jonka Rosi näki teini-ikäisenä. Lääketieteen luvut vaihtuivat kaksikymppisenä elokuvaopintoihin New Yorkin maineikkaassa Tisch-elokuvakoulussa.
Opiskeluaikana oma identiteetti elokuvantekijänä vahvistui ja kehittyi. Rosin ensimmäinen elokuva Venemies (Boatman, 1993) syntyi koulun lopputyönä, Intian-matkojen seurauksena ja opetti dokumentaristille paljon mm. näkökulman tärkeydestä. Rosi matkusti Intiassa paljon myös ilman kameraa – metodi, mitä hän on soveltanut sittemmin myös muiden elokuviensa kohdalla. Itse kuvausprosessi toimi emotionaalisena rekonstruktiona matkan aikana koetuista tunteista.
Filmille kuvaaminen opetti elokuvantekijälle kuvien ”painon” ja valitsemaan huolella hetken jolloin käynnistää kamera. Vaikka uusin elokuva Fire at Sea (2016) on kuvattu digitaalisesti, sen taustalla vaikuttaa Rosin mukaan vahvasti sama filosofia ja tapa tehdä elokuvaa. Leikkausvaiheessa Rosi poimii kuvatusta materiaalista hetkiä muistiinsa luottaen.
Rosille ihmisten kohtaaminen on elokuvanteossa perustavanlaatuista, sillä ilman kohtaamisia ei ole tarinaa: ”Se on kuin rakastumista. Rakastan ihmisiä joita kuvaan”. Rosi kertoo kantavansa kuvaamiaan ihmisiä yhä mukanaan ajatuksissaan. Toisille ihmissuhteille elokuvanteko on puolestaan ollut tuhoisaa; jokainen elokuva on tuonut mukanaan eron. ”On mahdotonta yhdistää elokuvanteko ja ihmissuhde”, hän toteaa.
Rosi tiesi jo hyvin varhaisessa vaiheessa haluavansa olla hyvin itsenäinen elokuvantekijä, ohjaaja, leikkaaja ja tuottaja. ”Ross McElween elokuva Sherman’s March (1985) osoitti, että elokuvanteko yhden miehen voimin on mahdollista.” Yhteistyö ulkopuolisen tuottajan kanssa tuotti suurta kärsimystä tehtäessä elokuvaa Sacro GRA (2013). Idea elokuvasta ei ollut Rosin oma ja totutuista työtavoista poiketen tuottaja vaati materiaalia nähtäväksi kesken kuvausten. Intiimin raakamateriaalin esittäminen on Rosin mukaan kuin seisoisi alastomana keskellä toria. Rosin työskentelymetodeja kuvaa myös hänen suhtautumisensa käsikirjoittamiseen: ”Jos käsikirjoitat dokumentin, aloitat valheesta”.
Siinä missä Sacro GRA oli prosessina tuskallinen, Fire at Sea syntyi Rosin sanoin ”neitseellisesti”: asioita tapahtui maagisesti kameran edessä ja kaikki eteni omalla painollaan. Hänellä ei ollut epäilyksiä elokuvan suhteen. ”En erityisemmin ohjannut kohtauksia, yhtä lukuun ottamatta.”
Rosi tekee jokaista elokuvaansa kuin ensimmäistä ja viimeistä. Todellisuus puhuu joka kerta eri tavoilla ja ohjaajana hän haluaa tavoittaa tämän vailla ennakko-odotuksia. Rosin mukaan todellinen haaste dokumentarismille tulee suhteesta todellisuuteen, sillä realismi ei tarkoita enää samaa kuin tarkkailu.
Autiolle saarelle Rosi ei kuitenkaan ottaisi dokumenttielokuvaa, vaan mukaan lähtisi Luis Buñuelin Los Olvidados – säälikää heitä (1950).