Perjantain aamukeskustelussa unkarilaisohjaaja Ildikó Enyedi kertoi kasvustaan elokuvaohjaajaksi rautaesiripun takana syntymäkaupungissaan Budapestissä.
Ensimmäiseksi elokuvakokemuksekseen Enyedi muistaa 101 dalmatialaista. Hän kuvaa lapsena olleensa kuitenkin ennen kaikkea lukutoukka. Lisäksi hän oli hyvä oppilas, mutta luki suurimman osan kouluajasta opettajien huomaamatta. “Olin hiljainen anarkisti”, hän hymyilee.
Enyedi syntyi tutkijavanhempiensa ainoaksi lapseksi. Vanhempien intohimo työtään kohtaan muodostui myös hänen elokuvantekemisensä ohjenuoraksi. Pieni Ildikó kuunteli taloustieteilijävanhempiensa ja heidän ystäväpiirinsä pohdintoja suurten kysymysten äärellä, kuten kuinka tehdä maailmasta parempi paikka.
Vuonna 1955 syntynyt Enyedi kertoo oman sukupolvensa olleen kasvaessaan valinnan äärellä: jäädäkö Budapestiin vai lähteä. Kumpaankin valintaan liittyi paljon uhrauksia. Hän itse päätti jäädä.
Budapest oli muihin rautaesiripun takaisiin maihin verrattuna kenties liberaalista päästä, mutta kuri oli tiukkaa. “Vankila oli kivasti koristeltu, mutta silti se oli vankila”, Enyedi toteaa.
Nuorena hän asui Unkarin ensimmäisessä kommuunissa ja liittyi taideryhmään, jossa muun muassa matemaatikot, elokuvantekijät ja filosofit toimivat yhdessä. Heidän tekemistään rajoitettiin rankasti. Muun muassa työtilojen löytäminen oli hankalaa ja muuttaminen jatkuvaa. Vankilaan joutuminen oli kuitenkin epätodennäköistä. “Pidimme viranomaisia vähän pilkkanamme. Se tuntui hyvältä.”
“Kukaan meistä ei katkeroitunut menetetyistä mahdollisuuksista. Laitamilla oleminen tarkoitti, että meillä oli vähemmän rahaa, vähemmän mahdollisuuksia ja pienemmät näköalat. Mutta jokainen meistä tunsi, että olimme oikealla asialla.“ Budapestin poliittinen alakulttuuri, jonka kanssa Enyedi oli kosketuksissa, pyöritti omaa yliopistoaan vaihtelevissä asunnoissa, puhui politiikasta ja mahdollisuuksista muuttaa järjestelmää.
Enyedi kuitenkin koki, että sukeltaminen poliittiseen maailmaan kokonaan tarkoittaisi itsensä rajoittamista. Se sitoisi hänet valtaapitäviin, sillä he määrittäisivät sen, mitä hän vihasi ja vastusti. Enyedi halusi taistella sisäisen vapautensa puolesta. “Seurasin kiinnostustani. Todellisen sattuman kautta se sopi ulkoisen maailman tarpeisiin ja teokseni saivat innostuneen vastaanoton.”
Enyedin elokuvissa toistuu suhteemme eläimiin ja kasveihin. Hän kertoo motiivin olevan ennen kaikkea teoreettinen. “Olen kateellinen teille, joilla on syvä suhde luontoon. Minä kasvoin Budapestissä, eikä minulla ollut lemmikkejä. Minulle luonto ei ole luonnollista”, hän sanoo. Sen sijaan hän suhtautuu elokuviensa eläimiin kuin ihmisiin omine tunteineen ja viisauksineen, joita emme ole aina osanneet tunnistaa.
Pitkän harkinnan jälkeen Enyedin valinta elokuvaksi autiolle saarelle olisi Chris Markerin La Jetée (1962).
Kuva: Viena Kytöjoki