17.6. Aamukeskustelussa Kristiina Halkola & Eero Melasniemi / José Luis Guerín

Aamukeskutelu sunnuntaina

KRISTIINA HALKOLA & EERO MELASNIEMI

Sunnuntaina nähtiin ensi kertaa festivaalin historian aikana aamukeskustelun parrasvaloissa aviopari, kun Kristiina Halkola ja Eero Melasniemi asettuivat Timo Malmin haastateltaviksi.

Kuusankoskella lapsuutensa asuneen Halkolan ensimmäinen elokuvakokemus oli todennäköisesti Disneyn piirretty Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Melasniemi puolestaan kertoi yrittäneensä mennä  lapsena luvatta katsomaan jotakin John Wayne -elokuvaa Helsingin sittemmin puretussa Kinopalatsissa. Elokuvat ja musiikki olivat Halkolalle kasvuiässä iso osa elämää. Melasniemi kasvoi kertomansa mukaan eräänlaisessa kulttuurikodissa, sillä vieraina kävi usein taiteilijoita.

Melasniemen näyttelijänura alkoi jo lukioiässä ja jatkui myöhemmin Teatterikorkeakoulussa ja Ylioppilasteatterissa. Halkola puolestaan ei vielä lukiossa näytellyt, sillä häntä ei rohkaistu siihen ollenkaan. Tästä huolimatta Halkola pääsi ensi yrittämällä Teatterikorkeakouluun, jossa ensimmäisenä opiskelusyksynään kohtasi aiemman vuosikurssin opiskelijan Melasniemen.

Halkola kertoi rakastuneensa kameran edessä työskentelyyn tehdessään ensimmäistä elokuvaansa Tunteita (1965). Näyttelijäpariskunnan tähdittämää Mikko Niskasen klassikkoa Käpy selän alla (1966) kuvattaessa oli Melasniemen mukaan selvää, että oli uuden ilmaisun aika. Kamera tuli lähelle ja tallensi kasvoilta tunteet ja ajatukset ilman suuria eleitä. Molemmat kehuivat Niskasta ja tältä saamaansa oppia. Halkola kertoi Niskasen kanssa työskentelyn opettaneen olemaan tarkka ja aito.

Halkola kertoi pitäneensä 1960-luvun seksisymboliasemaansa ensin vitsinä, mutta myöhemmin otsaan lyötynä leimana, josta ei päässyt eroon. Aikansa suurimpina suomalaisina elokuvatähtinä Halkola ja Melasniemi saivat tottua mediahuomioon, jolla on Halkolan mukaan hyvät ja huonot puolensa.

Aution saaren elokuvaa kysyttäessä Melasniemi päätyi valitsemaan jonkin Henry Fondan tähdittämän elokuvan, sillä hänen mukaansa Fondan kävelyä suurempaa elokuvataidetta ei ole. Halkolan valinta oli Rio Bravo (1959).

JOSÉ LUIS GUERÍN

Tämänvuotisen festivaalin viimeinen aamukeskustelu käytiin ranskaa sujuvasti puhuneen espanjalaisohjaaja José Luis Guerínin kanssa. Haastattelijana toimi Otto Kylmälä.

Ensimmäiseksi elokuvakokemuksekseen Guerín nimesi Disney-klassikon Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Guerínin mukaan ensimmäinen nähty elokuva on aina todella tärkeä, mutta traumaattinen kokemus, jota voi hoitaa vain katsomalla lisää elokuvia. Hän kuvaili olleensa lapsuudesta lähtien suuri cinefiili, joka ei koskaan pidä taukoa elokuvien katsomisesta, ainoastaan niiden tekemisestä. Guerín pitääkin itseään enemmän elokuvien katsojana kuin tekijänä.

Elokuvakoulua Guerín ei ole käynyt, sillä hänen nuoruudessaan Francon diktatuurissa sellaista ei Espanjassa ollut. Guerínin mukaan hänen koulunsa oli elokuva-arkisto. Elokuva-alalla aloittamistaan Guerín kuvasi yksinäiseksi ajaksi, sillä hänellä ei juuri ollut kontakteja muihin espanjalaisiin tekijöihin. Tärkeäksi kontaktiksi ja esikuvaksi hän mainitsi Victor Ericen.

Guerínin elokuvataiteessa keskeistä on dokumentaarisuuden ja fiktion rajaviiva. Hänen mukaansa kaikissa elokuvissa rakennetaan henkilöhahmo valitsemalla ja rajaamalla. Maalaustaide on Guerínille tärkeä inspiraation lähde ja malli oman elokuvataiteen tekemiseen. Klassisessa maalaustaiteessa on aina kyse ohjatusta ja rakennetusta kohtauksesta, Guerín kuvaili. Maalaustaide on alkuperäistä mise-en-scènen eli näytteille asettamisen taidetta, joten elokuvissa elää vahva maalaustaiteen perinne.

Guerín totesi, että elättääkseen itsensä elokuvantekijän on taiteensa ohella joko tehtävä mainoksia tai opetettava. Mainoksia hän ei halua tehdä, joten hän opettaa. Opetustyössään Guerín suosii työpajoja perinteisen luennoinnin sijaan ja näkee elokuvaopettamisen ennen kaikkea dialogina toisten elokuvantekijöiden kanssa.

Kysymys aution saaren elokuvasta sai Guerínin huokailemaan hetkeksi. Hän päätyi valitsemaan tanskalaisen Carl Theodor Dreyerin elokuvan Sana (1955) — kuulemma sen kunniaksi, että nyt ollaan pohjoisessa.