Lauantaiaamuna Kitisenrannan koulun sali täyttyi ihmisistä, jotka olivat tulleet kuulemaan näyttelijänä ja ohjaajana laajan uran tehnyttä ranskalaista Mathieu Amalricia. Hänen uransa monipuolisista käänteistä päästiin kuulemaan myös aamukeskustelussa.
Monipuolisuus ja erilaiset maisemat tulivat tutuksi jo Amalricin nuoruudessa. Hänen vanhempansa olivat toimittajia, ja Mathieun ollessa 6-vuotias heidän työnsä veivät perheen Washington DC:hen, jossa vanhemmat toimivat ulkomaankirjeenvaihtajina. Yhdysvalloissa vietetyn ajan jälkeen kokemusmaailma muuttui jälleen täysin: suoraan Washingtonista perhe muutti Moskovaan. Elämää Moskovassa väritti vanhempien kiinnostus kulttuuriin sekä äidin seikkailijaluonne, jonka ansiosta Amalric sai myös ensimmäiset kosketuksensa Suomeen perheen automatkalla. Myös koulunkäynti oli tärkeää erityisesti Mathieun äidille, joka oman taustansa vuoksi arvosti koulutusta korkealle ja laittoi pojan opiskelemaan esimerkiksi pianonsoittoa venäläisessä pianokoulussa.
Mathieun ollessa 12-vuotias perhe palasi Pariisiin. Ulkomaankokemuksista tuli hänelle tapa olla kiinnostava ja kertoa tarinoita. Kotiolojaan Amalric kuvailee vaikeiksi. Oikeastaan koko onnellisen lapsuuden kokemus tuntuu hänestä valheelliselta, teeskentelyltä. Amalric kuitenkin näkee onnettoman lapsuutensa valoisan puolen. Vaikeita kotioloja Mathieu pakeni kouluun ja harrastuksiin, joissa hän vietti aikaansa päästäkseen pois kotoa. Näin hän sai myös ensimmäiset syvemmät kosketuksensa elokuvaan, kun yhdeksi keinoksi kotiolojen välttelemiseen tuli elokuvakerho, jossa esitettiin klassikoita, kuten Hiroshima, mon amour (1959) ja Punishment Park (1971).
Kunnon sysäyksen elokuvauralleen Amalric sai päädyttyään näyttelemään Otar Ioselianin elokuvaan Les Favoris de la lune (1984). Amalricin isä ja Ioseliani olivat ystävystyneet perheen asuessa Moskovassa, jossa myös georgialainen Ioseliani tuolloin asui. Ioselianin tyyliin kuului tavallisten ihmisten ottaminen esiintymään elokuviinsa, ja näin Amalric sai roolin elokuvassa. Kokemus kuvauksissa oli Amalricille mullistava: hän tunsi olevansa paikassa, johon kuului. Hän halusi tehdä asioita käsillään, eikä siksi voinut olla vanhempiensa tapaan toimittaja, vaan tehdä sen sijaan elokuvia. Näytteleminen ei kuitenkaan ollut Amalricin tavoite: hän halusi olla kuin ohjaaja, elokuvantekijä. Amalric pyrki elokuvakouluun, koska halusi olla kuten Ioseliani.
Louis Mallen elokuva Virvatuli (1963) oli Amalricille merkittävä. Itsemurhasta kertovan elokuvan teema tuntui vaaralliselta nuorelle ihmiselle, mutta hän ihaili elokuvan päähenkilöä, ja elokuva sai hänet haluamaan työskennellä Mallen kanssa. Tämä toteutui, kun Amalric pääsi harjoittelijaksi Mallen Näkemiin, lapset -elokuvan (1987) kuvauksiin. Harjoittelijana kokemus oli ankara: “Elokuva on kuin armeija, kuin vasemmistopolitiikkaa oikeistopolitiikan metodein”. Amalric kuitenkin onnistui tekemään vaikutuksen, sillä Malle halusi pitää hänet mukana myös elokuvan editointivaiheessa. Kuvauksien aikana hän oppi arvostamaan ja kunnioittamaan elokuvan kulisseissa työskenteleviä tekijöitä sekä oppimaan paljon eri työvaiheista.
Amalric ei koskaan päässyt elokuvakouluun. Sen sijaan hän alkoi tehdä elokuvia. Ensimmäisen lyhytelokuvansa hän kuvasi pienen budjetin pakottamana äitinsä kodissa, mikä lähensi myös kaukaiseksi jäänyttä äitisuhdetta. Myöhemmin hän kuvasi lyhytelokuvaa myös isoäitinsä kanssa. Siitä tuli kohtalokas käänne Amalricin uralla, sillä isoäidin sairastuttua kuvauksien aikatauluja jouduttiin nopeuttamaan. Nopeutetulla aikataululla Amalric ei kuitenkaan onnistunut saamaan näyttelijää elokuvaansa, ja joutui tekemään roolin itse. Suorituksen näki ohjaaja Arnaud Desplechin, joka sen nähtyään pyysi Amalricia koekuvaukseen: “Desplechin keksi minut näyttelijänä.”
Amalric sai roolin Desplechinin La sentinellessä (1992), ja näin hänestä tuli näyttelijä 30-vuotiaana, vaikkei hän koskaan ollut tavoitellut näyttelijän uraa. Se kuitenkin sopi Amalricille, jolla oli kyky tehdä itsestään naurunalainen – se on hänen mukaansa keskeinen ominaisuus jokaiselle elokuvan tekemiseen osallistuvalle. Menestyksekkäällä näyttelijänurallaan Amalric on ehtinyt tehdä valtavasti erilaisia rooleja Bond-elokuvan pahiksesta esiintymiseen lukuisissa rooleissa omissa elokuvissaan. Tästä huolimatta hän ei kuitenkaan koe olevansa näyttelijä, vaan elokuvantekijä ja ohjaaja.
Keskustelun lopuksi esitetään vielä klassikkokysymys, johon vastaaminen tuottaa kuitenkin vaikeuksia Amalricille. Minkä elokuvan ottaisit mukaasi autiolle saarelle? Amalric ei pidä saarista, eikä paikoista, joista pakeneminen ei ole mahdollista, eikä yhden elokuvan sanominenkaan ole mahdollista, sillä se vaihtelee joka päivä. Amalric on kuitenkin ihastunut tunnelmaan Sodankylässä: mykkäelokuvakonsertin säestykseen, Mika Taanilan esittelemään kokeelliseen lyhytelokuvaan ja laiturille Kitisenjoella aamuyön auringonpaisteessa kokoontuneisiin nuoriin. Näistä tunnelmista hän haluaisi tehdä koosteen ja saarella ollessaan kehittää projektorin, jonka avulla sitä voisi katsella.
Kuva: Jennifer Ahlamaa