Toisin kuin Montparnasse Bienvenüe -elokuvan päähenkilön kohdalla, Arin irrallisuus tekee vähän kipeää. Léonor Serraillen kolmas teos seuraa pian kolmekymppistä miestä, joka ei saa kiinni elämästä. Lillessä asuvan miehen opettajaopinnot ovat jääneet kesken, ja samoin on käynyt romanttiselle ihmissuhteelle. Isä on kyllästynyt katsomaan aikamiespoikaansa ja pyytää tätä muuttamaan ulos.
Keskeneräisyyden ja kokeilun teemat lävistävät elokuvan muutenkin kuin surusilmäisen päähenkilön kautta. Kokonaisuus perustuu osin improvisaatioon, mikä näkyy dokumentaarisena väljyytenä. Herkkä käsivarakamera lisää välittömyyden tuntua entisestään.
Ari on Montparnasse Bienvenüen sisarteos, mutta Serraille käsittelee irrallisuuden teemoja entistä vähäeleisemmällä otteella. Kerrontaa leimaava kepeys ei kuitenkaan ole kevytkenkäistä laatua. Vaikka päähenkilö saattaa syttyä keskusteluista vanhojen tuttavien kanssa, hänen haahuilussaan aistii hiljaista epätoivoa. Hypnoottinen pääosanäyttelijä Andaric Manet on kuin kävelevä melankolia.
Ari uhmaa normeja haluamattaan. Hän yrittää tuttaviensa kautta löytää elämisen salaisuuden, mutta tapaamisissa hänelle selviää, ettei sitä ole selvittänyt kukaan heistäkään. Serraille ei kuitenkaan malta olla väläyttämättä onnen mahdollisuutta.
Kaisu Tervonen