Festivaalimme toinen kanadalais-itäeurooppalainen – tässä tapauksessa unkarilainen – nuoren naisen ohjaama elokuva on Sophy Romvarin raikas, kritiikeissä loistavan vastaanoton saanut esikoispitkä Blue Heron. Perinteisistä perhekuvauksista se poikkeaa ensinnäkin läheisyydellään: kertojana toimiva, isoveljensä Jeremyn mielen murtumista todistava kahdeksanvuotias tyttö Sasha on oikeastaan Romvari itse.
Jotain uutta on myös elokuvan kauneudessa, niin musiikkivalinnoissa kuin tapahtumaympäristössäkin, Vancouverin merenrannan ja metsien maisemissa. Miellyttävä estetisointi ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista. Etsivä kamera ja huomiota kiinnittävä äänimaailma luovat atmosfääriä seuratessaan nelilapsista emigranttiperhettä pinnanalaisessa kriisissä.
Blue Heron liikkuu jännittävästi ja toimivasti ajassa eestaas pönttötietokoneiden 1990-luvulta dokumentaarisuutta lähestyen nykypäivään, jolloin aikuistunut Sasha palaa tilanteisiin tutkijana. Romvarin elokuva laajentaa muistin kuvauksia, kun sen henkilöt ovat ikään kuin eri aikakausilla ”sisäkkäin”. Kuten meidän kaikkien, myös Sashan muistot voivat pettää. Ne saattavat poiketa isän aikoinaan tallettamista videokuvista sen suhteen, miten kaikille rakkaan Jeremyn mielisairaus teki hänet masentuneeksi, lamaantuneeksi ja itsetuhoiseksi.
Blue Heron lennättää SOPHY ROMVARIN (s. 1990) kertalaakista uudeksi lahjakkuudeksi maailman ohjaajataivaalle. Tai uudeksi ja uudeksi. Romvarin ensimmäinen pitkä elokuva ei ole syntynyt missään tyhjiössä: hän on pohjustanut kansainvälistä läpimurtoaan tekemällä 11 vuodessa 15 lyhytfilmiä, joista useat kuvaavat perhetaustaa – usein hänen omaansa – ja sen jäseniä. Still Processing (2020) käsittelee ohjaajan surua tämän kuolleiden veljien valokuvien äärellä. Remembrance of József Romvári (2020) puolestaan sisältää kotivideoita Romvarista isoisänsä, unkarilaisen lavastajan József Romvárin, kanssa.
Timo Malmi