Noin viisitoista Frankia ja yksi Pekka (Markku Toikka) kokevat elinolosuhteensa Kallion työläiskaupunginosassa liian raskaiksi ja päättävät lähteä kohti myyttistä Eiraa, josta ovat kuulleet vanhempiensa puhuvan. Siellä on kuulemma kaikki paremmin, raikkaat tuulet puhaltavat ja nurmi viheriöi. Matka muodostuu omalaatuiseksi sotaretkeksi ja vaellukseksi Helsingin keskeisissä kulttuuripaikoissa (Tavastia, elokuva-arkiston Orion-teatteri), ja miehiä karsiutuu pelistä yksi toisensa jälkeen. Joku löytää rakkauden, toinen hirttäytyy, kolmas tulee naisen ampumaksi, neljäs kuolee hampurilaisbaarin limonadin tahrimalle lattialle, mutta jokainen tavoittaa vääjäämättä kohtalonsa.
Aki Kaurismäen viimeiseltä ehtoolliselta käynnistyvä genrehybridi on eräänlainen ”klassikko itsestään huolimatta”: sukupolvensa luokkakuva, keski-ikäinen nuorisoelokuva ja ”kommunistinen fanifesti”, epätoivoinen parodia ja harhainen komedia, western-sensibiliteetillä vuorattu peräkammarinpoikien irtiotto sekä film noir banaaninkuorilla, road movie tohveleissa ja Blues Brothers Popedalla. Proletariaatin nurkkaan ajetut rotat ryömivät väkisin kohti utopistista porvarillista idylliä nälän ja kuoleman jatkuvan läsnäolon törmätessä pää edellä Jacques Prévertin poesiaan. Ylevä halpis hahmottuu kurkkuun karahtavaksi taisteluhuudoksi, johon ohjaaja on sijoittanut ”20 omakuvaa”.
Lauri Timonen