The Rex on totisesti nähnyt parempiakin päiviä. Mutta niin on koko Wales – tai oikeastaan koko Iso-Britannia. Ollaan 1980-luvun puolivälissä, ja valtavissa osissa maata on käynnissä katkerimmat kaivoslakot, mitä on moneen sukupolveen nähty. 1984–1985, kolmea päivää vajaan vuoden ajan, kaivosmiehet taistelivat työnsä puolesta. Mitä on siihen verrattuna yhden elokuvateatterin sulkeminen, mitä koneenkäyttäjä Trevorin ja jäätelönmyyjä Monan työttömyys? Silti heillä on merkitystä aivan kuten meilläkin, eivätkä he aio hylätä sen koommin nuorta rakkauttaan kuin Rexiäkään, kaikesta tästä on vielä johonkin, kuten kenties… sienten kasvattamiseen tilan kosteassa pimeydessä (siis tavallisten sienten, ei sellaisten, jotka aiheuttavat avantgarde-elokuvien kaltaisia kokemuksia). Mutta kaiken tämän iloisen parhain päin näkemisen ohella teatterin vanha ja sairas omistaja Eli osuu naulan kantaan kysyessään: Jos meiltä viedään elokuvateatteri, mitä pakokeinoja jää jäljelle?
Jotain toiveikasta on siinä tosiseikassa, että ensimmäinen laajasti vieraskielisille alueille kuten Englantiin levitetty walesinkielinen elokuva käsittelee katoavaa populaaria taidemuotoa – kenties se voitaisiin herättää henkiin, aivan kuten kymri? Se ei kenties ole enää samanlaista kuin aikoinaan, mutta voimme silti sanoa walesilaisen folklegenda Dafydd Iwanin tavoin: Yma o Hyd, vielä täällä.
Olaf Möller