The Pogues -yhtyeen laulaja ja lyyrikko, irlantilainen kansansankari ja tenukeppien suojelupyhimys Shane MacGowan (1957–2023) muistetaan julkisesta itsetuhostaan, harottavista hampaistaan, resuisen karismaattisesta habituksestaan, massiivisista peikonkorvistaan ja sekavan sokeltavasta puheesta, jonka tarkempi hahmottaminen edellyttää hetkittäin tekstitystä englannista englantiin. Tyylikäs henkilökuva kairaa kuitenkin imagoa syvemmälle ja nostaa framille herkän, sivistyneen, hyväsydämisen, roisin ja sanavalmiin veijarin, jonka taiteessa vihreän saaren kansan siirtolaiskohtaloilla oli keskeinen rooli.
Shane nähdään lasin äärellä, milloin Lontoon rappiovuosiaan muistelemassa, milloin maanmiestään, runoilija W. B. Yeatsia ”runkkariksi” herjaamassa. Yhtenä jututtajana toimii hänen ystävänsä, teoksen tuotantovastuutakin kantanut Johnny Depp. Ilakoiva turinointi ei suinkaan sumenna sitä huikein liveotoksin todennettua tosiseikkaa, että MacGowan oli iskussa ollessaan huippumuusikko ja lajinsa – sanottakoon sitä vaikka kelttiläispunkiksi – karismaattisimpia keulahahmoja.
Kameroiden edessä aukenevaa dekadenssin evankeliumia seuratessamme voimme toki tuuskahtaa ulos moraalisen tuohtumuksemme erinäisistä hukkaan heitetyistä mahdollisuuksista, mutta pohjimmiltaan kyse on lämminhenkisestä ja kosteasta ylistyslaulusta elämälle.
Lauri Timonen