Genrenero Brian Trenchard-Smithin Dead End Drive-In juontuu odottamattoman realistisesta lähtökohdasta: siitä, että 1980-luvulle tultaessa useita drive-in-teattereita oli käytettävä päiväsaikaan johonkin muuhun tarkoitukseen kuin elokuvien näyttämiseen, koska ydinliiketoiminta ei ollut enää aikoihin maksanut laskuja. Siinä missä rempseä drive-in-melankolia kuului yksinäisen tähden osavaltion mielenmaisemaan – katso Joe Bob Briggsin ja Joe Richard Lansdalen romaanit The Drive-In: A ”B” Movie with Blood and Popcorn, Made in Texas (1988) ja The Drive-In 2: Not Just One of Them Sequels (1989) – tämä posketon päivänpoliittinen kannanotto tuli Ausseista. Elokuvassa nuoret, jotka eivät sopeudu (eivätkä halua sopeutua) joukkoon, viskataan keskitys-drive-iniin, jossa heille syötetään roskaruokaa ja porvarien roskana pitämiä leffoja – ruokavalio, joka tuo useimmista esiin huonoimmat puolet ja harvoista valituista parhaat…
Tämä pieni halpisäpärä on räävittömän päämäärättömän kapinoinnin, vakiintuneiden auktoriteettien uhmaamisen sekä uusliberistien ja juppien vastaisen proletaarisen opposition täydellinen ruumiillistuma – jonka kumartelemattomuus ja katuviisaus ovat pitäneet sen relevanttina läpi vuosikymmenten.
Olaf Möller