Tämä ei ole filmi, jollaista ihmiset Lina Wertmülleriltä odottaisivat: Don’t Sting the Mosquito on suoraviivainen populaarielokuva. Hän teki sellaisia neljä huolettoman felliniläisen debyyttinsä I Basilischin (1963) ja varsinaisen kansainvälisen auteur-läpimurtonsa Mafian uhrin (1972) välisenä aikana: yhden commedia all’italiana -elokuvan, kaksi musicarellia ja yhden westernin – jotka kaikki ovat samanaikaisesti suoraviivaisia viihde-elokuvia ja omien lajityyppiensä parodioita.
Ottaen huomioon Wertmüllerin taipumuksen harkiten annosteltuun teatraalisuuteen sekä hänen ymmärryksensä kaiken todelliseksi kutsumamme elämän sydämessä olevasta groteskiudesta, tuntuu sopivalta, että hän osoittautuu erinomaiseksi musikaalien tekijäksi. Suurilta osin sveitsiläiskaartin akatemiaan sijoittuva Don’t Sting the Mosquito hämmentää muun muassa minimalistisella laulu- ja tanssiesityksellä, jossa tulevat paavin sotamiehet laulavat “Sveitsi!” ketkutellen tahdissa hilpariensa kanssa, houreisella split screen -numerolla, sekopäisellä hypähtelyllä villin lännen dragissa ja yltäkylläisellä violetin värin käytöllä, joka saisi LSD-kokeneenkin katsojan pyörälle päästään. Vaikka kaikki Lina Wertmüllerille suotu rakkaus ja ihailu on enemmän kuin ansaittua: kunpa hän olisi tehnyt vain muutaman tällaisen elokuvan lisää!
Olaf Möller