Edistyksen myrsky on pyyhkinyt todellisuuden pois ja jättänyt jäljelle autiomaan. Sekin on osa kommunikaatioyhteiskuntaa. Hiekka on kirjoitusalusta, mutta sille kirjoitettu ei pysy. Pysyvien kirjoitusten aika päättyi juuri, tuntuu E julistavan.
Anna Erikssonin elokuva puolestaan päättää kirjaintrilogian, jonka aiemmat osat ovat M (2018) ja W (2022). Ex-pääministeri Eva Voglerille (Eriksson itse) tapahtuu jotain skandaalimaista, ja kohta näemme hänet harhailemassa loputtomassa hiekkaerämaassa. Julkisuuden ja yksityisyyden ristiriidoista sekä kehollisuudesta ammentava kuvasto tuo välillä mieleen Espanjan mystikot, välillä klassisen surrealismin. Katsoja tietää, että yhtä matkaa mielikuvitusta uhkaavan aavikoitumisen kanssa etenee todellisuutta uhkaava aavikoituminen, eroosio. Maailma palaa.
Jo pelkästään se, miten paljon E poikkeaa valtavirrasta, tuntuu virkistävältä tai nautinnolliselta. Teoksellaan Eriksson pitelee peiliä suomalaisen elokuvan edessä ja kehottaa sitä katsomaan itseään.
Veli-Matti Huhta