Elviksen lanteista on syytä puhua edelleen. Konserttielokuvan ja dokumentin yhdistävässä Epicissä armoitettu esiintyjä vatkaa lanteitaan niin, että katsoja tuntee iskiaksensa ärtyvän mutta vastarintansa murenevan.
Kun australialaisohjaaja Baz Luhrmann teki svengaavaa elämäkertaelokuvaansa Elvis (2022), hän kolusi läpi ennennäkemätöntä ja jo nähtyä materiaalia ja päätyi kahden aiemman konserttielokuvan ääreen: Elvis: That’s the Way It Is (1970) ja Elvis on Tour (1972). Niistä löytyi myös käyttämätöntä materiaalia, jonka Luhrmann restauroi Epiciä varten. Apunaan hänellä oli uusiseelantilaisohjaaja Peter Jacksonin studion teknologia, jota Jackson käytti myös kolmeosaisessa Beatles-dokumentissaan Get Back (2021).
Jälki häikäisee niin visuaalisesti kuin auraalisesti. Kun ensimmäisen puolen tunnin ajan Luhrmann näyttää sähäkkää editointityyliään kerratessaan Elviksen elämänkaarta, elokuvan loppuosa täyttyy lanteista, ”Hound Dogista”, ison orkesterin soundista, ”Burning Lovesta”, harjoitusten välittömästä tunnelmasta, ”In the Ghettosta” ja lopusta biisikimarasta. Taltioinnit nähdään ja kuullaan tarkkuudella, jonka todistusvoimaa ei voi kiistää: mitä tahansa Elvis Presley oli lavan ulkopuolella, lavalla hän tosiaan oli kuningas. Karaoketeltan yleisö on hänen tämänkertainen hovinsa.
Kaisu Tervonen