Mondo Canen käynnistämä ja Hyvästi Afrikan huipentama, Italiasta maailmalle levinnyt puolitotuus- ja shokkireportaašityyli hallitsi kaupallisen dokumenttielokuvan kenttää 1960–70-luvuilla – tai tarkemmin ilmaistuna se oli ensimmäinen kaupallisuudessa onnistunut dokumenttivirtaus sitten mykkäelokuvan päivien. Nämä sillisalaattimaisesti maailmanmenoa taltioineet “mondoelokuvat” etsivät aiheensa Kaukoidän ja sademetsien ohella myös Pohjolasta, ja kun yksinomaan Ruotsiin keskittynyt Svezia, inferno e paradiso (1968) kohosi menestykseksi, oli pähkähullun Suomen vuoro.
Lyhyen teatterikierroksen jälkeen italialaisen television täyteohjelmistoksi kadonnut Tämä on Suomi – maa vailla syntiä on 2020-luvun suuria uudelleenlöytöjä, retostelevan lajityypin hellämielisimpiä ja rakastettavimpia edustajia. Keskiyön auringon kajo vaikuttaa riisuneen sensaatioita metsästäneen kuvausryhmän nurjamielisimmistä asenteistaan, vaikka kummasteltavaa riittää yhä teekkarikasteessa, porojen kuohinnassa, hautausmaaorgioissa, napapiirin vapaassa rakkaudessa – ynnä aseetonta palvelusta suorittaneessa Peter von Baghissa, jonka Godardin ja Mankiewiczin elokuvista tuttu Giorgia Moll sattumalta tavoittaa haastatteluun Sibelius-monumentilla ja Helsingin Kirurgisen sairaalan roskakuilulla.
Petteri Kalliomäki