Agnès Vardan elokuvan sanotaan aloittaneen ranskalaisen uuden aallon. Sen kerrotaan kanavoineen italialaista neorealismia ranskalaismiljööseen, ja sen kuvista näkee suoran vaikutuksen Ingmar Bergmanin myöhempiin töihin. On siinä esikoisella painoa! La Pointe Courte kantaa tuon painon pää pystyssä ja polkkatukka särmässä, vaikka kaikilta teknisiltä osa-alueiltaan se ei vielä huippua edustakaan: jälkitöinä tehtaillut repliikit eivät aina osu puhujan suuhun. Vain pikkusielut pitävät tuota yksityiskohtaa merkittävänä, kun muilta osin teos hämmästyttää tuoreudellaan.
Rakenne repeää kahteen osaan, joiden erilaisuus alleviivaa molempien erityisyyttä. Yhtäällä on eteläranskalainen kalastajakylä – Ranskan Rivierasta vasempaan ja nuhjumpaan – ja toisaalla hauras avioliitto, jolle nainen on tullut Pariisista asti antamaan lopullisen iskun. Varda kuvaa kissoja ja kalaverkkoja vilisevän kylän arkea dokumentaarisella otteella ja amatöörinäyttelijöillä. Kun lapset vilkaisevat kameraan, se ei vieraannuta vaan vain lisää kerronnan realismia. Avioliiton selviytymisen edellytyksiä sen sijaan puidaan tyylitellyissä kuvissa, joissa kasvot muodostavat intiimejä maisemia tunteiden vaellukselle.
La Pointe Courten kuvissa näkee Vardan taustan valokuvaajana, mutta jälkiviisas erottaa
niistä myös sen omapäisen polun, jolle hän esikoisensa myötä astui.
Kaisu Tervonen