Nuori, introvertti Tomek (Olaf Lubaszenko) työskentelee varsovalaisessa postitoimistossa ja tarkkailee iltaisin kaukoputkella kaunista naapuriaan Magdaa (Grażyna Szapołowska). Molemmat ovat yksinäisiä omalla tavallaan. Polut risteävät, ja nainen nöyryyttää herkkää väijyjäänsä. Hän ymmärtää sittemmin virheensä, ja alkuperäinen asetelma kääntyy päälaelleen.
Sodankylän vuoden 1989 päävieras Krzysztof Kieślowski oli juuri tässä kohtaa taiteellisen uransa huipulla. Käytössä ovat kaikki dokumentaristina opitut taidot, mutta myöhäiskauden hivenen itsetietoisen art house -vaiheen ylitaiteellinen, ellei peräti tekotaiteellinen, kikkailu loistaa vielä poissaolollaan, vaikka Punaisen (1994) värikoodit ovatkin jo vahvasti oraallaan. Rakkaus on aiheena – sekä elämässä että elokuvassa – vaikein mahdollinen, mutta kliinisen toteava, suuret tunteensa bressonilaisen viileästi sisuksiinsa kätkevä, arkinen antimelodraama iskee syvälle jokaisen kaipuun täyttymättömiä hetkiä koskaan kokeneen sieluun. Ohjaaja havainnoi, tarkkailee ja vangitsee psykologisesti kompleksisen, jatkuvassa muutostilassa elävän sommitelmansa käsittämättömän vaivattomasti. Mukana ei ole mitään turhaa tai ylimääräistä. Vartaloiden erittämät nesteet virtaavat traagisesti, ikkunoiden valot syttyvät ja sammuvat lähiön yössä, ja kaksi ihmistä kohtaa toisensa – tavalla tai toisella.
Lauri Timonen