Léonor Serraillen debyytti alkaa hysteerisestä naisesta. Ensin punatukkainen raivotar riehuu rappukäytävässä ja vaatii päästä sisään asuntoon. Sitten hän jo keuhkoaa toimistossa valkotakkiselle miehelle, joka yrittää selvittää hänen mielentilaansa.
Käsikirjoittaja-ohjaaja tekee esikoisessaan eräänlaisen elokuvallisen silmänkääntötempun. Sen ulkoinen draama ei nouse vaan laskee alun jälkeen. Draamallisen komedian vetovoima ei kuitenkaan siitä kärsi, päinvastoin. Kun hysteria antaa tilaa, päähenkilöön tarttuu nyansseja.
Montparnasse Bienvenüe on viehättävä henkilötutkielma Paulasta, joka on palannut Pariisiin ulkomailla viettämänsä ajan jälkeen mutta ei jaksa niellä kaupungin käytössääntöjä. Paulalla ei ole enää kotia, ja suhteet äitiin, eksään ja ystäviin ovat parhaimmillaankin hauraat.
Hahmo ei ole kuitenkaan traaginen. Vaikka päähenkilö luonnostellaan suhteessa alati vaihtuviin miljöisiin ja ihmisiin – mikä vain korostaa hänen irrallisuuttaan – Paulassa on myös aimo annos virnettä. Sitä lisää osaltaan näyttelijä Laetitia Doschin hurmaava pääosasuoritus sekä koomisen suuntaan ajoittain heilahtavat kuvat.
Serraille näytti jo Montparnasse Bienvenüella olevansa pienen ihmisen puolella. Samalla hän teki itsestään nimen, jonka ranskalaisen elokuvan ystävät pistivät muistiin.
Kaisu Tervonen