Vuonna 1984 muuan Aki Kaurismäki kirjoitti: ”Mänttärin elokuvilla on se kiusallinen taipumus, että ne nakertavat ihmisiä, irvistelevät heille kulman takaa, näyttävät kieltään, vievät yöunen, perheen, vaimon, lapset ja lopulta katoavat kuin maan nieleminä. Juuri kun olit aikeissa mennä ostamaan lipun.”
Aikuisuutensa kynnykselle kasvanut Katja (Hanna Manu) palaa pitkän poissaolon jälkeen isänsä Ossi Eerolan (Antti Litja) luokse mukanaan liuta kitkeriä kysymyksiä: Miksi isä erosi äidistä? Miksi he riitelivät? Ajan vääjäämätön liike on vienyt isän ja tyttären erilleen kuin taivaankappaleet avaruudessa, välissä on vain hämmentävä tyhjyys.
Mänttäri maalaa herkän humanistin säälimättömällä syväkatseella perhepotretin isän ja tyttären kohtaamisesta. Viisas filmi näyttää, ettei elämässä yleensä mikään mene tismalleen niin kuin on suunnitellut. Ihminen pyrkii kommunikoimaan toisen kanssa ja näkee sen eteen tavattomasti vaivaa, mutta saattaako ikinä todellista kontaktia, ymmärrystä syntyä?
Mikael Fränti piti filmiä Mänttärin parhaimpana ja kirjoitti: ”Minusta Mänttäri on aivan kuin koonnut 1980-luvun aiheensa yhteen ja jäsentänyt niiden pohjalta erinomaisen hallitun ihmissuhde-elokuvan jossa ei ole yhtään turhaa kohtausta, sanaa tai katsetta.” Jos suomalaisella sielulla on peili, Anssi Mänttäri katsoo sieltä takaisin.
Joonas Nykänen