Fiktioihin keskittyvä festivaalimme esittää vain muutamia dokumenttielokuvia. Mutta ne ovatkin sitten joko Suomen ensi-iltoja tai muuten todella merkittäviä alansa edustajia. Sellainen on huomattavan amerikkalaisen dokumentaristin Ross McElween harvinaisen koskettava perhekuvaus Remake, joka samalla kysyy perustavia kysymyksiä lähimmäistemme elämän dokumentoinnin moraalista ja mielekkyydestä.
McElwee on aina tehnyt elokuvia omasta elinpiiristään, mutta on liittänyt ne myös historiaan ja ympäristöön. Remakessa hän kertoo seitsemän vuotta aikaisemmin, vain 27-vuotiaana huumeisiin kuolleesta pojastaan Adrianista, jota hän ”yhä kaipaa joka päivä”. Puhuttelevassa analyysissään Ross McElwee pohtii, mitä hänen jatkuva perhetapahtumien tallentamisensa on mahdollisesti saanut aikaan, kun kuvattavat ovat kyllästyneet, muutakin olisi voinut tehdä ja Adriankin ajautui epäonnisesti elokuva-alalle.
Yli kolmenkymmenen vuoden kotivideot luovat milloin hauskan, milloin surullisen mutta äärimmäisen rehellisen kuvan hajoavasta perheestä. Ross McElweetä on tosin koettelemusten jälkeen kohdannut uuden rakkaussuhteen onni. Todistusvoimainen dokumentti taukoamattomasta kuvaamisesta kokoaa muistot pakahduttavaksi menetyksen meditaatioksi. ”Tämä ei ole taidetta, tämä on elämää”, toteaa tekijälle rakas entinen opettaja.
ROSS McELWEE (s. 1947) on niitä dokumentaristeja, joiden elokuvat kelpaavat kuuluisille filmijuhlille, kuten Sundanceen (Shermans March, paras dokumentti 1980), Cannesiin (Bright Leaves, Directors’ Fortnight 2003) ja Venetsiaan (In Paraguay 2008 ja Photographic Memory 2011). Nuoruudessaan kokeellisen kirjailijan John Hawkesin ja suuren kuvaaja-ohjaajan Richard Leacockin oppilaana toiminut McElwee on tehnyt kaikkiaan kymmenen pitkää dokumenttielokuvaa. Täydellisiä retrospektiivejä on esitetty ympäri maailmaa, New Yorkin MoMasta ja Pariisin Pompidou-keskuksesta alkaen. Akateemisella puolella McElwee on toiminut elokuvanteon käytännön professorina Harvardissa.
Timo Malmi