Bressonin varhaisin ”virallinen” Dostojevski-sovitus – novellista Lempeä luonne (Krotkaja, 1876) – siirtää pietarilaiskertomuksen puitteet 1960-luvun lopun Pariisiin. Uran ainoa varsinainen avioliittokuvaus käynnistyy nuoren Ellen (Dominique Sanda) itsemurhalla ja etenee suhteen vaiheita läpi käyvän puolison Lucin (Guy Frangin) muistoihin, vaikka ohjaaja kiistikin flashback-rakenteen olemassaolon: ”Ne eivät ole takautumia vaan jotakin muuta – kuoleman ja elämän kohtaamisia.”
Dostojevskin aiheita ovat vastuuntunto ja syyllisyys, Bressonilla miehen epäilykset, kommunikoinnin ongelmat, salaisuudet, hiljaisuudet ja vastauksetta jäävät kysymykset. Tekijänsä ensimmäinen värielokuva on vihreän, ruskean, kullan ja valkoisen eri sävyistä kasvava kromaattinen luomus, jonka alkuperäisenä inspiraationa toimi erään kaikkien aikojen valkokangasdebyyteistä tekevä, tuotannon alkaessa vasta kuusitoistavuotias näyttelijä: ”Aloitin Sandan ihon väristä ja harmonisoin kaiken sen mukaan.”
Ellen sielunliikkeet säilyvät avioliiton asemasodassa mysteerinä, ja Sandan hämmentävän monitulkintainen, yhtä aikaa lumoava ja etäinen roolityö valloittaa arvoituksellisuudellaan. Bressonin äärimmilleen rajatussa, riisutussa näyssä piilee myytin alkuperäistä kirkkautta, eikä johtopäätöstä sievistellä: ainoastaan kuolemalla voi saavuttaa kaiken sen, mitä elämä ei anna.
Lauri Timonen