Viimeinen mies yhdisti saksalaisen elokuvan mykän kultakauden eri alueiden suurimmat tekijät. Ohjaaja F. W. Murnaun rinnalla olivat kirjoittaja Carl Mayer, kuvaaja Karl Freund, lavastajat Robert Herlth ja Walter Röhrig sekä näyttelijä Emil Jannings.
Tässä elokuvassa 20-luvun suurimman skenaristin visio saa viimeinkin siivet. Näin melkein kirjaimellisestikin, sillä Viimeinen mies merkitsi liikkuvan, subjektiivisen, päähenkilön näkökulmaa hahmottavan kamerankäytön huippua. Tässä tekniikan virtuositeetissa ei ole mitään itsetarkoituksellista, sillä se palvelee kurinalaisesti tarinan nöyryytyksen aihetta: suuren hotellin vanha hovimestari siirretään miestenhuoneen hoitajaksi. Laajemmin ottaen kohteena on pikkuporvaristo, joka matkii intiimeimmät eleensä voimakkaammiltaan ja kokee elämänsä tarkoituksen menneeksi hetkellä, jolla univormu viedään, joka sen sijaan että tekisi johtopäätökset proletarisoituneesta asemastaan, heittäytyy uniin, unelmoimaan voimasta ja vallasta – välittämättä seurauksista.
Viimeinen mies on ensimmäisiä elokuvia, joissa porvari näytettiin anonyyminä, samassa mielessä kuin Kafkan kuvaama Josef K., voimattomana uhkaavan, käsittämättömäksi käyneen ympäristön armoilla. Emil Janningsin fantastisesti tulkitsemat, milloin pöyhkeät, milloin nöyristelevät eleet kasvavat tarkoin kuvioiduksi sosiaaliseksi murhenäytelmäksi. Elokuvan satumainen ja absurdi loppu antaa Janningsille tilaisuuden näytellä oman palvelusammattinsa vastapoolin, asiakkaan, kaikessa ahmattimaisuudessaan, teennäisessä hienostuneisuudessaan. Tämä käänteiskuva on nerollisinta nöyryytyksen dramaturgiaa ja havainnollistamista.
Peter von Bagh