”TAUNO VARO, SE ON ANSA!”
Jos vuosi 1934 määritteli kotimaisen elokuvan klassiset voimasuhteet – SF:n ja Suomi-Filmin välisen jättiläisten sodan – oli 1935 kiintoisa väliasema, jonka laiturilla näyteltiin erään aikakauden loppu ja toisen alku. Täyspitkiä elokuvia ei tuotettu kuin neljä, kaksi kummaltakin suurstudiolta, mutta iloksemme koko kvartetti on säilynyt. Kolme neljästä on aikaa kestäneitä komedioita, joiden myötä vuoden kokonaisvaikutelma on ilakoiva. Toisessa Valentin Vaalan työssä Kaikki rakastavat kansa sai ensimmäistä kertaa todistaa maan rakastetuimman valkokangasparin Tauno Palon ja Ansa Ikosen yhdessä. Surua tuottaa lähinnä se, että SF:n Syntipukki ja Roinilan talossa jäivät Erkki Karun viimeisiksi elokuviksi. Suomalaisen elokuvan isä poistui miesvahvuudesta joulukuussa, liian varhain.
Hämäläisen maalaisparatiisin ongelmia selvittelevä Roinilan talossa on heikkouksistaan huolimatta kiinnostava teos, sovitus Minna Canthin vähemmälle huomiolle jääneestä näytelmästä. Tuleva Niskavuoren Heta eli Rauni Luoma tekee ensimmäisen suuren elokuvaroolinsa Roinilan Annana, ja perintöselvittelyn sivuroolissa todistetaan myös Kaarlo Kartio kieron sukulaispojan luonneosassa. Jälkimmäinen kasvaa meriitiksi.
Karun viimeinen merkkiteos oli kuitenkin hänen toiseksi viimeinen elokuvansa Syntipukki. Agapetus-sovitusten huippuosumassa Kartio esittää Koikkalaista, joka palkataan tavarataloon ottamaan syyt niskoilleen muiden kämmeistä. Näin hän asettuu amerikkalaisten mykkäkomedioiden kovaonnisten protagonistien luontevaksi jatkoksi, samalla kun suomalaisyleisö pääsee tarkastelemaan kapitalistisen maailmanjärjestyksen outouksia. Filmi kuvattiin 1930 avatussa Stockmannin tavaratalossa, joka modernina ympäristönä erottuu kaikista vuosikymmenen elokuvalavasteista. Kartion huikea koominen performanssi yhdessä Ester Toivosen viehättävän naispääosan kanssa auttaa filmiä peittoamaan leikiten sen uusinnan, jonka Matti Kassila teki Lasse Pöystin kanssa 1957.
Suomi-Filmin puolella Valentin Vaala jatkoi edelleen nousuaan. Hymyilyttävän kaksimielisesti nimetyssä filmissä Kun isä tahtoo… Vaala näyttää selkeästi kuuluvansa Ernst Lubitschin opetuslapsiin – jos siitä koskaan oli epäilystä. Eino Jurkan esittämän sukkatehtailijan suhdekiemuroita ja samalla tämän tyttären kihlausta pallotteleva farssi tekee hienoja koomisia oivalluksia siellä täällä. Einon show, Emmi Jurkan vampin osa sekä Vaalan ainoa pistäytyminen kameran edessä Manne-mekaanikon roolissa tekevät kokonaisuudesta muistettavan.
Ei se sittenkään voi kilpailla tässä asiassa Vaalan toisen filmin kanssa, koska Kaikki rakastavat Taunoa ja Ansaa. Vaikka kyseessä ei ole yksi Vaalan parhaista komedioista, katsoja antaa filmille paljon anteeksi sen onnistuneen pääparituksen ja aurinkoisen mielialan takia. Vuosikymmenen puoliväliin tultaessa kotimainen äänielokuva oli paitsi kehittynyt itsenäiseksi taiteeksi myös löytänyt keskeisiä tähtiä tuotantoihin. Hetken aikaa jokainen kevät kukoisti edellistä komeammin…
Topi E. Timonen
Elokuvat ovat nähtävillä Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) Elonet-palvelussa: elonet.finna.fi
Suomi, 1935
Ohjaus: Erkki Karu
Käsikirjoitus: Agapetus
Kuvaus: Eino Kari
Leikkaus: Eino Kari
Lavastus: Carl Fager, Walter Wahlroos
Ääni: Yrjö Norta
Musiikki: Georg Malmstén
Näyttelijät: Ester Toivonen, Kaarlo Kartio, Jaakko Korhonen, Tyyne Jauri, Aku Käyhkö
Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy
Tuottajat: Erkki Karu
Esityskopio: KAVI
Kieli: suomi
Kesto: 93 min
Suomi, 1935
Ohjaus: Erkki Karu
Käsikirjoitus: Artturi Järviluoma
Kuvaus: Eino Kari
Leikkaus: Erkki Karu
Lavastus: Carl Fager
Ääni: Yrjö Norta
Musiikki: Toivo Palomurto
Näyttelijät: Iivari Tuomisto, Rauni Luoma, Eero Eloranta, Toivo Palomurto, Laila Rihte, Kaarlo Kartio, Hemmo Kallio, Kaija Suonio, Kaisu Puuska, Ida Salmi, Otto Al’Antila, Kosti Reisto
Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy
Tuottajat: Erkki Karu
Esityskopio: KAVI
Kieli: suomi
Kesto: 130 min
Suomi, 1935
Ohjaus: Valentin Vaala
Käsikirjoitus: Tauno Tattari
Kuvaus: Björn Soldan
Leikkaus: Valentin Vaala
Lavastus: Olavi Kauriinvaha
Ääni: Yrjö Norta
Musiikki: Tapio Ilomäki
Näyttelijät: Emmi Jurkka, Regina Linnanheimo, Hulda Keskinen, Valentin Vaala, Eino Jurkka
Tuotanto: Bio-Kuva Oy
Tuottajat: Emil Viljanen
Esityskopio: KAVI
Kieli: suomi
Kesto: 77 min
Suomi, 1935
Ohjaus: Valentin Vaala
Käsikirjoitus: Jussi Routa (Filminovelli), Valentin Vaala, Topo Leistelä
Kuvaus: Theodor Luts
Leikkaus: Valentin Vaala
Lavastus: Ossi Elstelä
Ääni: Pertti Kuusela
Musiikki: Into Arpa, Pekka Akimov, Harry Bergström, Eine Laine
Näyttelijät: Ansa Ikonen, Tauno Palo, Birgit Nuotio, Martta Suonio, Elna Hellman, Eine Laine, Kirsti Suonio, Jalmari Rinne
Tuotanto: Suomi-Filmi Oy
Tuottajat: Matti Schreck, Risto Orko
Esityskopio: KAVI
Kieli: suomi
Kesto: 80min
VUODEN 1935 LYHYTELOKUVIA
Nykyhetki ei ole yhtenäinen kokonaisuus vaan kokoelma erilaisia menneisyyksiä ja tulevaisuuksia. Sellainen on lyhytelokuviensa valossa myös vuoden 1935 suomalainen nykyhetki. Edellisvuosilta tuttu virallinen, lähes liturginen kuvamateriaali on menettänyt asemiaan. Kaupallinen maailma on sen sijaan vahvistunut; se on alistanut palvelukseensa äänen ja liikkeen.
Monenlaiset huvitukset ovat saaneet sijansa. Talissa pelataan golfia ja Eläintarhassa ajetaan kilpaa. Yleisradion syysparaatissa nähdään väärentämätön ”poskisolisti” – ja imitaattori, joka enteellisesti matkii sekä eläinten (luonto) että moottorin (kulttuuri) ääntä. Tanssijatar tuo terveiset Hollywoodista.
Kansallismieliset ylioppilaat jaksavat kuitenkin kiivailla yliopiston suomenkielisyyden puolesta (Suomi-Filmin uutiskuvia 3/35). Mielenosoituskyltit vaativat ”Kansallista ylösnousemusta”, ja ylimääräiset junavuorot matkaavat maakuntiin levittämään aitosuomalaisuuden sanomaa. Yöllinen soihtukulkue saattaa karmaista. Se tuntuu liikkuvan muinaisuudessa, ja sinne se myös auttamatta jää. Vai jääkö?
Kauneimmin ajan moniulotteisuus näkyy elokuvassa Suomi-Filmin uutiskuvia 15/35: Hattulan kirkon kaivauksien esiin nostamasta keskiajasta matkataan Lauttasaaren sillan rakennustyömaan nykyisyyden kautta amerikkalaisten ”autohurjastelijain” näytökseen Eläintarhan urheilukentälle. Mistäpä muualta amerikkalaiset Dodgeillaan saapuisivat kuin tulevaisuudesta?
Valistus yhtyy uuden elämäntavan kaupallisuuteen ja toisaalta modernin tieteen voittoihin. Risto Orkon Oli kerran koti -dokumentti puhuu (Salama Oy:n) henkivakuutuksen puolesta. Into Aikkisen ohjaama ja Viron elokuvahistorian pioneerin Theodor Lutsin kuvaama, lähes tunnin mittainen A.I.V.-rehu propagoi modernin maatalouden hyötyjä. Maantieteellisessä ja poliittisessa mielessä kadonneeseen Suomeen päästään kurkistamaan elokuvissa Petsamon kuvia ja Sortavalan laulujuhlat.
Vapautuneimmillaan vuoden 1935 lyhytelokuvasato on tietenkin mainoksissa.
Rouvat nauttivat Oy Savin ja Jaavan teekaupan tuotteita muodikkaine asuineen ja kampauksineen, savukkeita poltellen (Lea Joutseno loistaa tässäkin pariminuuttisessa). Sarjakuvataiteilija Hjalmar Löfvingin tekemä mainospiirretty SOK ja Kuu-ukko elollistaa luonnon ja kulutustuotteet ja esineellistää ihmiset vauhdilla, johon vain amerikkalaisen animaation traditio pystyi.
Yhteiskuntakriitikko Walter Benjamin totesi, että katselemalla Mikki Hiiri -elokuvia ihmiskunta harjoitteli selviämään hengissä sivilisaatiosta. Samaa tekivät suomalaiset katselemalla vuoden 1935 mainoksia.
Veli-Matti Huhta
Elokuvat ovat nähtävillä Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) Elonet-palvelussa: elonet.finna.fi