Keskusteluun osallistui mittava joukko kotimaisen elokuvan kirkkainta kärkeä. Mukana olivat tällä kertaa Toivon tuolla puolen -elokuvasta näyttelijät Nuppu Koivu, Simon Al-Bazoon, Janne Hyytiäinen, useissa tämän vuoden ohjelmiston elokuvissa näytellyt Eija Pokkinen, sunnuntain leffaraatia luotsaava näyttelijä Ville Virtanen (Armoton maa), ohjaaja Selma Vilhunen (Keppihevosten vallankumous ja Tyttö nimeltä Varpu), näyttelijä ja tämän vuoden festivaaliklubilla esiintynyt muusikko Paula Vesala (Tyttö nimeltä Varpu), ohjaaja Visa Koiso-Kanttila (Kaiken se kestää), ohjaaja ja tuottaja Jouko Aaltonen (Lauluja utopiasta), näyttelijä ja laulaja Sinikka Sokka (Lauluja utopiasta) sekä ohjaaja ja käsikirjoittaja Neil Hardwick (Jos rakastat).
Keskustelua moderoi aiempien vuosien tapaan Liselott Forsman. Laajan ja sanavalmiin keskustelijakaartin käsittelyssä aiheet kuitenkin venyivät ja vanuivat muun muassa taiteen muuttumiseen, sosiaaliseen mediaan, maahanmuuttoon sekä identiteettipolitiikkaan. Täyttä telttaa rönsyily ei haitannut, vaan yleisö oli aktiivisesti mukana keskustelussa.
Sinikka Sokka pohti Agit-Prop-aikojen merkitystä Lauluja Utopiasta -elokuvan katsomisen jälkeen. ”Eilen katsoessani dokkaria ajattelin, miten kansainvälistä ja hienoa toimintamme silloin oli, mutta toisaalta myös yksisilmäistä.” Jouko Aaltonen arvioi, että kyseessä on sukupolviharha. Maailma on muuttunut niin paljon, ettei aikakausia voi verrata keskenään. Siinä missä 70-luvulla perustettiin yhdistyksiä, nykyään yhtiöitä.
Selma Vilhunen puolestaan edustaa elokuvakentän sukupolvea, jolle yhtiön perustaminen on ollut luontevaa. ”Mehän perustimme tosiaan yhtiön”, hän huomautti viitaten elokuvatuotantoyhtiöönsä Tuffi Filmsiin. ”Meillä kuitenkin keskustellaan ideoista paljonkin, siitä, millaista maailmankuvaa mikäkin hanke tarjoaa ja haluaisimmeko itse edustaa sellaista.”
Visa Koiso-Kanttila on havainnut, mitä yksityisempiä asioita elokuvassa käsittelee, sitä helpommin se kääntyy universaaliksi. “Suurin merkitys on lähisuhteilla, sillä miten kohtelemme lapsiamme ja perhettämme, ” Koiso-Kanttila pohti. Liselott Forsman nosti esiin Vilhusen Keppihevosten vallankumous -elokuvan esimerkiksi syvällisestä henkilökohtaisesta ja sitä kautta poliittisesta elokuvasta. Paula Vesala puolestaan esitti ajatuksen, että onko elokuvantekijöiden mahdollista luoda uusia maailmoja pelkäämättä, että ne paljastuvat naiiveiksi kupliksi.