Kun Radio On (1979) iskeytyi toden teolla valkokankaille vuonna 1980, englantilainen elokuva sai tervehtiä uutta vakavastiotettavaa auteuria: Christopher Petitiä, kuten hänet silloin tunnettiin. Chris, kuten hän itseään nykyään kutsuu, oli luonut itselleen nimeä jo ennen neitsytmatkaansa ohjaajana: hän oli toiminut valtaosan 1970-luvusta Time Outin elokuvapäätoimittajana sekä musiikkiviikkolehti Melody Makerin avustajana, mitkä molemmat seikat vielä noihin aikoihin merkitsivät jotain.
Radio On on erityistapaus englantilaisessa elokuvassa, sillä se yhdistää paikallista ja kosmopoliittista tavalla, joka ei ollut onnistunut yhdeltäkään muulta ohjaajalta sitten The Archersin eli Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin. Elokuva dokumentoi teollisen Englannin jättömaita sen pitkän ”tyytymättömyyden talven” aikana, joka johti Margaret Thatcherin valintaan – visuaalisella tyylillä, joka usein yhdistetään elokuvan osatuottajaan Wim Wendersiin, kiitos verrattoman elokuvaaja Martin Schäferin. Kohtalolla oli osansa tässä, sillä Petit oli viettänyt osan nuoruudestaan Iserlohnissa, joka oli vuosikausia hänen ammattisotilasisänsä asemapaikka. Petit on sanonut, että hänen siellä kohtaamansa kulttuuri oli hänestä paljon kiinnostavampaa kuin se, mitä hän tiesi Englannista: lyöty Saksa tuntui erikoisen pysähtyneeltä, erikoisen edistykselliseltä (Mercedes, Telefunken), teknologisemmalta ja monimutkaisemmalta, ja kiintoisalla tavalla psykologisen taakkansa traumatisoimalta. Joitain vuosia myöhemmin Petit itse asiassa kuvasi Länsi-Saksassa kaksi fiktioelokuvaa, Lento Berliiniin (Flight to Berlin, 1983) ja Paluuta ei ole olemassa (Chinese Boxes, 1984), molemmat Radio Onin tavoin rikostarinoita, jotka ovat kiinnostuneita kaikesta muusta paitsi syyllisestä. Näiden välistä löytyy P. D. James -sovitus Sopimaton tehtävä naiselle (An Unsuitable Job for a Woman, 1982), kiihkottomalla ironisella etäisyydellä toteutettu peribrittiläinen maalaistalomurhamysteeri, joka tuo mieleen Joseph Loseyn ja Monte Hellmanin yhdistelmän. Neljä elokuvaa viidessä vuodessa – ei hullummin. Mutta Petit ei tehnyt enää yhtään fiktiivistä teatterielokuvaa – ei ainakaan sillä perinteisellä tyylillä, jolla hän leikitteli niin sujuvasti sekä näissä että ainoassa koukkauksessaan prime time -laatutelevision maailmaan, Agatha Christie -sovituksessa Neiti Marple ja lomahotellin murhat (A Caribbean Mystery, 1989).
Voisi sanoa, että Petitistä ei ollut urasuuntautuneeksi taiteilijaksi. Hänen kaltaisensa ihmiset eivät tee uraa – he pitävät hauskaa: heistä on mukavaa tehdä itseään kiinnostavia asioita käsillä olevien mahdollisuuksien puitteissa. 1990-luvun brittiläisestä televisiosta löytyi yhä ohjelmapaikkoja ja budjettia vähemmän perinteisille muodoille – kutsutaan niitä vaikka esseiksi. Petitin kuuluisin sellainen, Without Walls: The Cardinal and the Corpse (1992) oli hänen ensimmäinen yhteistyönsä Iain Sinclairin, 1980-luvun jälkeisistä Lontoo-kirjailijoista ylivertaisimman kanssa, ja myöhemmin he ohjasivat yhdessä joitain Petitin häikäisevimmistä ohjelmapaikka-tv:n jälkeisistä töistä: The Falconer (1998), Asylum (2000) ja London Orbital (2002), joista viimeisin markkeeraa myös Petitin ja Emma Matthewsin yhteistyön alkua. Matthews on nimellisesti toiminut ”vain” lähes koko London Orbitalin jälkeisen tuotannon leikkaajana, mutta todellisuudessa hänen vaikutuksensa jokaisen teoksen olemukseen on ollut taiteellisesti perustavanlaatuinen.
Jotenkin Petit aina onnistuu löytämään keinon tehdä elokuva – vaikka se sitten tarkoittaisi romaanin kirjoittamista, levyn tekemistä tai performanssia. Ja kaiken tämän parissa puuhatessaan hän keksii taiteenlajinsa jatkuvasti uudelleen. Niinpä on ollut väistämätöntä, että hänen elokuvansa ovat käyneet aina vain henkilökohtaisemmiksi – muodoltaan rähjäisen anekdotaalisiksi ja tyyliltään melankolisen aforistisiksi. Sekä Contentilla (2010) että D is for Distancella (2025) on omat omaelämäkerralliset ulottuvuutensa – mutta toisaalta Radio Onin ties kuinka monensina muunnelmina/uusintoina ne ovat myös kalvavia tutkielmia asteittaisesta vieraantumisesta ja ajan kulumisesta. Jos Thomas Wolfen You Can’t Go Home Again (1940) kuvailee modernismin ahdistusta, Petitin elokuvat pohdiskelevat, mikä on tuo “home”, ja kuka on tuo “you”?
Olaf Möller