Lontoossa 26. marraskuuta 1953 syntyneen Julien Templen huima, melkein 200 nimikettä kattava filmografia sai alkunsa 70-luvun lopulla punkrockin aallonharjalla. Läpimurtona toimi kohuryhmä Sex Pistolsin vaiheita fiktiivisparodisessa mockumentary-hengessä taltioinut The Great Rock ’n’ Roll Swindle (1980), joka muistetaan muun muassa Sid Viciousin ikonisen brutaalista My Way -tulkinnasta.
Olennaiseksi urapoluksi kasvoi järisyttävä curriculum vitae legendaaristen musiikkivideoiden tekijänä. Artistien lista on häkellyttävä (muun muassa Judas Priest, Dexys Midnight Runners, Stray Cats, The Kinks, Jean Michel Jarre, Depeche Mode, Culture Club, The Rolling Stones, Accept, Sade, David Bowie, Janet Jackson, Iggy Pop, Billy Idol, Neil Young, Tom Petty, Kenny Rogers, Whitney Houston, Luther Vandross, Bryan Adams, Duran Duran, Blur, ZZ Top, Van Halen, Paul McCartney ja Paul Weller).
Toisen keskeisen juonteen muodostavat pitkät, monesti rosoisten kohteidensa mukaan hieman kieli poskessa toteutetut dokumentit ja henkilökuvat, kuten Sex Pistolsin vaiheisiin palaavat The Filth and the Fury (2000), There’ll Always Be an England (2008) ja Christmas with the Sex Pistols (tv, 2013), The Clash -päällikkö Joe Strummerin villiintynyt ruumiinavaus The Future Is Unwritten (2007), Dr. Feelgood -bändologia Oil City Confidential (2009) ja keulakuva Wilko Johnsonin koskettava potretti The Ecstasy of Wilko Johnson (2015), intiimi Rollari-dialogi Keith Richards: The Origin of the Species (tv, 2016) sekä kaikkien janoisten sankarin ja The Pogues -vokalistin lämminhenkinen lähikuva Crock of Gold: A Few Rounds with Shane MacGowan (2020).
Myös merkitykselliset maantieteelliset miljööt ovat käyneet aiheiksi teoksille: urbaanin Baabelin rappioitumista käsittelevälle Detroitin sielunmessulle (Requiem for Detroit?, tv, 2010), Lontoo, uuden Babylonin (London: The Modern Babylon, 2012) nostalgiselle aikamatkalle taiteilijan menneisyyteen, Rio de Janeiro -esseelle Rio 50 Degrees (2014), Havanna-oodille (Habaneros, 2017) ja Ibiza: The Silent Movielle (2019). Edellä mainittujen ainesten suvereenista koonnasta käy mestarillisen rouhea festivaalihistoriikki Glastonbury (2006), jonka lumoava kompilaatio yhdistelee lajin varhaisempien klassikkojen (Monterey Pop, 1968, Woodstock, 1970, The Isle of Wight -tallenteet) hengessä mutaa, ulosteita ja performansseja ritareihin, maahisiin, menninkäisiin, druideihin ja heimoidentiteettiin.
Fiktion parissa Temple todensi vanhoja Hollywood-musikaaleja kohtaan tuntemaansa rakkautta taidokkaan vimmaisella helmellä Absolute Beginners (1986), jonka tuotantohistoria tuo mieleen toisen unohdetun merkkiteoksen, Francis Ford Coppolan yhtäläisellä pieteetillä luodun Suoraan sydämestä (One from the Heart, 1981). Yhdysvalloissa valmistuivat scifi-komedia Maan tytöt ovat helppoja paloja (Earth Girls Are Easy, 1988) ja Mickey Rourken intensiivisen roolityön kannattelema heroiininhuuruinen pienoishelmi Bullet (1996). Euroopassa Temple toteutti taiteilijan alkuperäisen elokuvakipinän sytyttäneelle ranskalaismestarille kunniaa tekevän Vigon (1998) ja kahden runoilijan – Samuel Taylor Coleridgen ja William Wordsworthin – kohtauspintoja kartoittavan Pandaemoniumin (2000).
Astukaa siis autuaina omaleimaisen visualistin, talttumattoman vastakulttuurioriginellin, wellesiläisen montaasin maestron, viuhuvan kameran vapahtajan ja elinvoimaisen esseistin Julien Templen anarkistiseen taikapiiriin! Rohkein uskaltanee jo tässä kohtaa ennustaa, että rock’n’rollin todelliselta sisäpiiriläiseltä saatetaan kuulla aamukeskustelussa myös muutama hurjemman puoleinen muusikkotarina…
Lauri Timonen