Lyonissa syntynyt Serraille (s. 1986) on elokuvantekijänä maanmiehensä Eric Rohmerin perillisiä. Hän ei pyri ensisijaisesti näyttäviin kuviin tai suuriin eleisiin. Serraillen elokuvat viettelevät hahmojensa sisäisellä elämällä eivät dramaattisella toiminnalla.
Moneen muuhun ranskalaistekijään Serraillea yhdistää La Fémis, maineikas pariisilainen elokuvakoulu, jonka opiskelijoihin ovat lukeutuneet myös muun muassa François Ozon, Céline Sciamma ja Julia Ducournay.
Ennen pitkiä elokuviaan Serraille paistatteli jo toisen ranskalaisen elokuvainstituution valossa. Cahiers du cinéma -lehti julkaisi huhtikuussa 2016 kansijutun otsikolla ”Ranskalainen elokuva: eläköön eksentrikot!”. Kuvassa komeili Serraillen vasta tekeillä olleen esikoiselokuvan Montparnasse Bienvenüen päähenkilö, joka oli piirtänyt itselleen viikset silmänrajauskynällä.
Elokuva sai ensi-iltansa seuraavana vuonna. Se lunasti maineikkaan elokuvalehden kansikuvan asettamat odotukset. Montparnasse Bienvenüe palkittiin Cannesin elokuvajuhlien parhaan esikoiselokuvan Caméra d’Or -palkinnolla.
Toisin kuin lehden kannen perusteella olisi ehkä voinut päätellä, elokuva ei asetu Ranskan ”outoon aaltoon”. Sen levottoman päähenkilön voi kuitenkin asettaa ranskalaiseen taide-elokuvan perinteeseen, jossa hahmot kulkevat satunnaisista keskusteluista ja paikoista toisiin. Serraillen käsissä päähenkilön levottomuutta leikkaa kuitenkin hiljainen huumori ja tekijän lempeä katse.
Debyyttinsä jälkeen Serraille on ohjannut kaksi pitkää elokuvaa. Niistä viimeisin, Berlinalen kilpasarjassa ensi-iltansa saanut Ari (2025), linkittyy ensimmäiseen, sillä myös se kuvaa paikkaansa etsivää ihmistä intiimillä otteella. Arin kohdalla kokonaisuudesta on riisuttu myös ylimääräinen huumori. Sen tilalla on melankolinen intensiteetti, joka pysyy yllä silloinkin, kun päähenkilö jää viipyilemään gallerian seiniä koristavan taiteen äärelle.
Serraillen keskimmäinen elokuva, Mother and Son (2022), sai ensi-iltansa Cannesin kilpasarjassa. Se kattaa pari vuosikymmentä ja kertoo yksinhuoltaja Rosesta, joka muuttaa Norsunluurannikolta Pariisiin kahden pienen poikansa kanssa.
Se on tekijänsä yhteiskunnallisin elokuva – ja ehkä henkilökohtaisin. Serraille pohjasi teoksen puolisonsa perheen tarinaan, jonka hän halusi välittää myös omille lapsilleen.
Käsikirjoittaja-ohjaaja ei kuitenkaan tee yksityiselämästään julkista. Myös se yhdistää Serraillea Rohmeriin. Serraille asuu Pariisin ulkopuolella eikä vuosiin edes kertonut ihmisille tekevänsä töitä elokuvan parissa. Huhut kertovat, ettei Rohmerin kohdalla äitikään tiennyt poikansa ohjaavan elokuvia.
”Tykkään olla incognito, olla osa väkijoukkoa. Kun tekee tätä työtä, ei voi katsoa toisia ylhäältä alaspäin. Täytyy pysyä katseen tasolla ja sulautua joukkoon”, Serraille kertoi Variety-lehdelle helmikuussa.
Toisin kuin Serraille, hänen päähenkilönsä eivät sulaudu joukkoon. Tarkkakatseinen tekijä tavoittaa emotionaalisen painon, joka tuohon sopeutumattomuuteen liittyy.
Kaisu Tervonen