Milanolainen Michelangelo Frammartino on laadun ja tahdin suhteen samassa luokassa mestariteoksia pitkällä aikavälillä tehtailevan Victor Ericen kanssa. Frammartino rinnastuu useisiin elokuvahistorian suuriin mestareihin ollen kuitenkin omassa sarjassaan. Päällisin puolin vaatimaton tuotanto on kokoaan suurempi prisma ihmisyyteen. Hänen elokuvissaan korostuu kuvaus ihmisten, eläinten ja kasvien symbioottisesta luontosuhteesta mutta myös sen heikentymisestä nykymaailmassa. Näyttämökuvana toimivat Etelä-Italian jykevät maisemat ja unohdetut kylät.
Dokumenttielokuvien ja taideinstallaatioiden välimaastossa työskentelevä Frammartino opiskeli ensiksi arkkitehtuuria, mutta vaihtoi opinnot Civica Scuola del Cinema -elokuvakouluun. Tyylillisesti Frammartino lukeutuu italialaisen elokuvan elinvoimaisiin uudistajiin. Hänen hybridityylissään on samaa dokumentaarista tarkkailijaa kuin Gianfranco Rosin ja Pietro Marcellon palkituissa elokuvissa sekä paloa moninaisemman Italia-kuvaston puolesta, kuten Ermanno Olmin tai Alice Rohrwacherin teoksissa.
Teollistuneen ja urbaanin pohjoisitalialaisen katse on useimmissa töissä kääntynyt etelään, hänen isovanhempiensa Calabriaan. Suomen televisiossakin esitetty debyyttielokuva The Gift (2003) kertoo vanhan miehen ja nuoren tytön risteävät tarinat syrjäisessä calabrialaisessa kylässä, jonka kiemurtelevat tiet tuovat mieleen Abbas Kiarostamin maaseutukuvaukset. Italian unohdettua etelää kuvastavat haaksirikkoutuneet laivat ja ajan kulumista maatuvat autot. Eroosio ja tuuli ovat kovettaneet kivikylän, mutta se ei ole vaimentanut kyläläisten haluja tai ihmisyyttä. Frammartinon elokuva on itsessään pieni lahja katsojalle.
Kansainvälinen läpimurto ja yhdeksi nykyelokuvan mestariteokseksi laskettava The Four Times (2010) kuvaa samanaikaisesti runollisesti ja vastustamattoman elokuvallisesti sielun tai hengen matkaa kehosta ja olomuodosta toiseen. On vaikea käsittää, miten meditatiivisesti uudelleensyntymisen teemoja käsittelevä elokuva voi myös saumattomasti ammentaa Tatin ja Chaplinin sanattomasta komediasta, mutta tämä kaikkien on käytävä todistamassa itse. Elokuva sai ensiesityksensä Cannesin Quinzaine des réalisateurs -sarjassa, ja pääosan koira voitti parhaalle koiraesiintyjälle myönnettävän Palm Dog -palkinnon.
Frammartinon uskolliset seuraajat saivat odottaa seuraavaa teosta yli kymmenen vuotta, mutta eivät joutuneet pettymään. Venetsian elokuvajuhlien pääsarjassa ensi-iltansa saanut puolidokumentaarinen The Hole (2021) sijoittuu 1960-luvun alkuun italialaisen nousukauden huipulle. Samalla kun Pohjois-Italiaan rakennetaan Euroopan korkeinta rakennusta, etelässä pieni joukko tutkijoita laskeutuu maailman kolmanneksi syvimpään luolaan. Elokuva kuvaa sekä tätä matkaa että läheisen kylän arkea. Alussa kamera astuu ulos kuin Platonin luolavertauksessa, mutta todellinen tietämys löytyy vasta palaamalla maan uumeniin. Aikansa ikonit ja kansikuvajulkkikset ovat katoavaista tomua maailmankaikkeuden mysteerien edessä.
Otto Kylmälä