Meksikolaiselle Alfonso Cuarónille oli pienestä asti selvää, että hän halusi tehdä elokuvia. Hänellä on ollut aina hyvä mielikuvitus, mutta se täytyi piilottaa, sillä se tuntui hänestä nololta. Lauantain aamukeskustelussa Cuarón kertoi, ettei lapsena ymmärtänyt eroa kuvittelun ja elokuvan välillä. ”Sitten opin, että elokuvassa on ohjaaja.”
Cuarónin nuoruudessa 70-luvun Meksikossa elettiin erilaisten elokuvaklubien aikaa. Parasta klubia pyöritti paikallinen jesuiitta, joka näytti joka kuukausi Ingmar Bergmania, Federico Felliniä ja muita mestariohjaajien töitä. Kulttuuri-instituutit taas näyttivät omien maidensa klassikoita, joten Cuarón sai nuorena aimo annoksen vanhaa neuvostoliittolaista, puolalaista, unkarilaista ja tšekkiläistä ja japanilaistakin elokuvaa. Vanhemmilleen hän sanoi käyvänsä jalkapalloharjoituksissa, ja nämä kustansivat mielellään pojan terveellisen urheiluharrastuksen.
”Mutta noissa klubeissa ei ollut kyse vain elokuvista, vaan yhteisöstä”, Cuarón sanoi. Nuoret eivät välttämättä kokoontuneet klubeille elokuvien takia vaan siksi, että niiden jälkeen oli juhlat. Samalla tuli kuitenkin katsottua elokuva jos toinenkin. ”Ihmiset eivät tavoita loistavien elokuvien pointtia, jos fokus ei ole yhteisössä”, Cuarón sanoo.
Katsellessaan Bergmania teini-ikäinen Cuarón ajatteli tämän kertovan elokuvissaan absktrakteista asioista. Hän ajatteli niiden olevan jonkinlaisia filosofisia argumentteja. Sitten hän tajusi niiden kertovan yleisemmin elämästä.
Cuarónin kertoi hiippailleensa sisään kodin lähellä sijainneisiin mainosstudioihin, ja viettäneensä siellä enemmän ja enemmän aikaa. Pikkuhiljaa pieniä töitä alkoi ilmaantua, hanttihommia siellä täällä studion työryhmässä. Siten hän oppi miten televisiota tehdään. Sitten joku kysyi häneltä, mitä seuraavaksi, aiotko työllistyä telenoveloiden kirjoittajana. ”Pelästyin. Se ei ollut minun tieni, joten pakotin itseni kirjoittamaan ensimmäisen käsikirjoitukseni.”
Vuonna 1991 Cuarón sai ulos ensimmäisen pitkän elokuvansa, Love in the Time of Hysteria, mutta kesti vielä jonkin aikaa, tarkemmin kymmenen vuotta, ennen kun Cuarón ymmärsi, mistä elokuvien tekemisessä on kyse. Kyse ei ole niinkään lopputuloksesta, valmiista elokuvasta, vaan siitä mitä hän oppii seuraavaa elokuvaansa varten.
Hän asui tuolloin New Yorkissa ja oli jumissa. Jossain näillä main tarinaa ranskalaisohjaaja Leos Caraxilla on pieni mutta merkittävä sivurooli, kuten sivuroolit parhaimmillaan ovat. Kerran Cuarón istui Caraxin kanssa 7–8 tuntia panssaroidussa, ilmastoimattomassa autossa ja Carax poltti ketjussa kahta savuketta samaan aikaan. ”Ajattelin, että voisihan sitä olla myös tuollainen.”
Cuarón päätti mennä videovuokraamoon ja vuokrasi sieltä 30–35 elokuvaa, vaikka lainausraja oli vain viisi. Hän meni kotiin, katsoi ne kaikki ja huomasi, miten kauas oli tullut siitä mitä todella halusi. ”Olin kadottamassa oman tieni. Se teki minut surulliseksi.”
Leffamaratonin jälkeen Cuarón soitti veljelleen ja kysyi, haluaisiko hän kirjoittaa jotain yhdessä. Paria päivää myöhemmin veli laskeutui New Yorkiin ja alkoi Ja äitiäs kans -elokuvan käsikirjoittaminen. Cuarónin sanottua, että haluaa elokuvaan kertojaäänen taustaselostuksen, veli uhkasi lentää saman tien takaisin Meksikoon. Mutta kun Cuarón näytti Jean-Luc Godardin Maskuliini feminiinin (1966), kertojaääni sai jäädä.
Taustaselostuksen avulla Cuarón halusi tehdä tarinan, jossa tärkeämpää on taka-ala kuin etuala, where background is more important than the foreground. Tarinan taustakangas on Meksikon voimakas ja tukahduttavaa ilmapiiriä luova luokkajako. Toinen pojista on rikkaan perheen lapsi, toinen asuu kerrostaloasunnossa ja on alempaa keskiluokkaa. Jännitettä etualan ja taustan välillä luotiin esimerkiksi laajoilla kuvakulmilla. ”Kaksi poikaa luovat tavallaan tekosyyn kertoa taustalla vaikuttavan tarinan.”
Kun Cuarón viimeisteli Ja äitiäs kans -elokuvaa, hän tarjosi jo seuraavaa käsikirjoitusta eteenpäin, mutta kukaan ei kiinnostunut siitä. Noihin aikoihin hän kertoi puhelimessa ystävälleen, meksikolaiselle elokuvaohjaaja Guillermo del Torolle, että Warner Bros. oli soittanut ja tarjonnut kolmatta Harry Potter -elokuvaa ohjattavaksi. Cuarón ei innostunut ideasta, sillä hän ei ollut lukenut yhtäkään Harry Potter-kirjaa.
”You are a fucking arrogant brick”, del Toro totesi ja käski hänen lukea ensimmäisen kirjan heti. Del Toro soittaisi kahden päivän päästä uudelleen. Yllättäen Harry Potter vaikuttikin hauskalta. Cuarón ajatteli, että jos hän keksii, miten ratkaisee tämän tarinan, hän keksii myös miten ratkaisee myöhemmin Children of Men -elokuvan ongelmat. Jotkut teokset ovat matkoja seuraavan luo. Ne tehdään, jotta jotain muuta voisi syntyä myöhemmin.
Cuarónin mukaan on mahdotonta tehdä elokuvia, jotka eivät käsittelisi elämää. Elämällä hän tarkoittaa sitä, mitä todellisessa maailmassa tapahtuu. Ja äitiäs kans -elokuvassa maailma vilahtelee onnettomuuksina taka-alalla, kotinsa menettäneinä kävelemässä kadulla, Children of Men taas kävi Cuarónin mukaan jollain tapaa toteen jo vuonna 2008, ei vuonna 2027 kuten elokuva ehdottaa.
”Loppujen lopuksi olen toiveikas tulevaisuuden suhteen. Minulla on tapana olla pessimistinen nykyhetkestä mutta optimistinen tulevaisuudesta.”
Samoin kuin Cuarónin elokuvissa, myös hänen urassaan elämällä on ratkaiseva rooli. Children of Menin jälkeen oli jälleen taloudellisesti tiukkaa, ja piti keksiä jokin potentiaalinen myyntihitti. Syntyi Gravity. Ja Gravityn menestyksen pohjalta Roma saattoi syntyä. ”Elämä keksii elämän”, life with a big L invents the little one of my own, Cuarón sanoo.
Roma oli Cuarónin sukellus omaan lapsuuteensa ja paluu Ja äitiäs kans –elokuvasta alkaneeseen meksikolaisen luokkayhteiskunnan kuvaukseen. Hänelle oli tärkeää luoda tilkitty kupla, jossa elokuva voisi syntyä. Se tarkoitti rekvisiitan ja miljöön valmistelua kahden vuoden ajan: hän halusi rakennuksiin tietyt tiilet, huoneeseen tietyn sohvan ja laatikoihin tietyt esineet. Näyttelijät ja muu työryhmä eivät saaneet käsikirjoitusta luettavaksi etukäteen, vaan ymmärrys ja hahmot rakentuivat kuvauksissa.
Kokemus oli intensiivinen, eikä Cuarón yrittäisi vastaavaa projektia enää uudelleen.
“En suosittele sitä kenellekään.”
Kuva: Hilma Toivonen