Anssi Mänttäri on nähnyt Suomen elokuvakulttuurin kehittymisen sodanjälkeisestä ajasta nykyhetkeen. Mänttäri muistelee, että ensimmäinen hänen näkemänsä elokuva oli Valentin Vaalan ohjaama Maaret – tunturien tyttö (1947). Lapsuudessa ja nuoruudessa Mänttärin vapaa-aika kului elokuvien parissa, sillä hän pääsi töihin työväentalon elokuvateatteriin yhdessä veljensä kanssa. Palkaksi he pääsivät katsomaan ilmaisia elokuvanäytöksiä.
Mänttäri näytteli erilaisissa harrastajateattereissa ja ensimmäisen elokuvaroolinsa hän teki Mikko Niskasen elokuvassa Sissit (1962), joka oli sysäys uralla eteenpäin. Elokuvan jälkeen hän sai töitä tuotantoyhtiössä järjestäjänä. Mänttäri muistelee, miten järjestäjäaikanaan hän sai tärkeitä oppeja seuratessaan leikkaaja Juho Gartzin työskentelyä.
“Istuin kaiken vapaa-ajan, minkä mä voin, Gartzin selän takana ja seurasin, miten hän leikkaa elokuvaa. Se oli mun elokuvakouluni. Siinä mä opin todella paljon.”
Mänttäri teki erilaisia töitä muiden lyhytelokuvissa, mutta lopulta ajatus omasta lyhytelokuvasta lähti kytemään. Mänttäri sai 7000 markan apurahan, jolla hän teki lyhytelokuvan Ystävykset (1969). Ensimmäisen pitkän elokuvansa Pyhä Perhe (1976) hän ohjasi vuonna 1976. Nyt hän toteaa olevansa Pyhään perheeseen elokuvana melko pettynyt. Pääroolia näytelleen Lasse Pöystin ohjaaminen oli haastavaa.
“Hän oli näytellyt roolin teatterissa ja hän tiesi, miten hän haluaa näytellä sen. Henkilö-ohjaus luisti mun käsistä. Lopputulos oli, että Lasse sai Jussin, ja se oli ikään kuin parasta siinä elokuvassa.”
Mänttäri perusti oman tuotantofirman, ja toimi aktiivisesti osana ammattiyhdistysliikettä. Tämän myötä hänet miellettiin jopa “luokkapetturiksi”. Mänttäri kuvailee toiminnan olleen 80-luvulla poliittista, mutta elokuvat eivät niinkään. Lisäksi rahoituksen saaminen elokuviin oli vaikeaa.
Mänttärin tuotantoyhtiö selvisi 1970-luvusta eteenpäin tuotteliaana, johon Mänttäri toteaa syyksi hyvät pankkisuhteet. Mänttäri muistelee, miten sai vakuutella pankinjohtajia siitä, miksi “elokuvapuuhastelua” täytyy rahoittaa. Välillä iskettiin pullo pöytään. Hyvät pankkisuhteet takasivat sen, että lainaa sai, ja kaikki perustui luottamukseen. Nyt ajat ovat erilaiset.
Mänttäri on nähnyt suomalaisen elokuva-alan kehityksen jo vuosikymmenten ajan. Me too -liikettä hän kritisoi. Hän kuvailee liikkeen tehneen paljon hyvää, mutta sen lieveilmiöitä hän kuvailee naurettaviksi.
Kysyttäessä kaupallisempien elokuvien tekemistä Mänttäri toteaa, että niiden tekeminen on taloudellisen tilanteen takia pakollista. Mänttäri sanoo tekevänsä ajan kuvauksia, kertomalla sen päivän aiheista ja taloudesta. Hän kertoo lisäävänsä elokuviin joitain pieniä, itseään ilahduttavia, ei-kaupallisia asioita.
Keskustelun lopuksi Mänttäri muistelee Sodankylän elokuvajuhlien alkuaikoja. Aivan ensimmäisillä festivaaleilla, vuonna 1986, ensimmäisen näytöksen oli tarkoitus alkaa kello 14. Kello 12 puuttui vielä nimismiehen lupa festivaalin järjestämiseen, sillä kaikkia elokuvia ei oltu ehditty sensuroida. Mänttäri kertoo pyytäneensä nimismiehen hotellille baaritiskin äärelle, jonne hän kutsui myös elokuvaohjaaja Samuel Fullerin. Fuller puhui paljon, ja lopulta nimismies ei voinut muuta kuin todeta:
“Pitäkää festivaalinne!”
Autiolle saarelle Mänttäri ottaisi Joseph Loseyn elokuvan Eva (1962).
Kuvat: Sami Sorasalmi