Lauantai alkoi pehmeän harmaassa kesäsäässä, joka ei silti hätkäyttänyt aamulla pihamallaa kiemurtelevia lippujonoja. Auringon ja sateen vuorottelu toi Sodankylään myös sateenkaaria. Niiden päässä kulki Sodankylän ensimmäinen oma pride-kulkue, joka johdatti värikkään joukon Kitisen rantaan. Myös Sodankylän elokuvafestivaalit toivottaa kumouksellista pride-kuukautta, ja sitoutuu toiminnassaan yhdenvertaisemman ja avoimemman maailman rakentamiseen.
Lauantain aamukeskustelussa kuultiin meksikolaisohjaaja Alfonso Cuarónia, joka kertoi nuoruudestaan kotimaansa elokuvaklubeilla. Cuarónin mukaan elokuvaklubeille saavuttiin ehkä enemmänkin yhteisön, kuin elokuvien takia. Vuonna 1991 Cuarón sai ulos ensimmäisen pitkän elokuvansa, Love in the Time of Hysteria. Ohjaaja kertoi kuitenkin ymmärtäneensä vasta kymmenen vuotta tämän jälkeen, mistä elokuvien tekemisessä oli kyse. Cuarónin mukaan kyse ei ole niinkään lopputuloksesta eli valmiista elokuvasta, vaan siitä mitä hän oppii seuraavaa elokuvaansa varten. Ohjaaja sukeltaa lapsuuteensa ja meksikolaiseen luokkayhteiskuntaan myös elokuvissaan Ja äitiäs kans (2001) ja Roma (2018), joka nähtiin aamukeskustelun jälkeen Isossa teltassa.
Lapinsuun aamu alkoi Tia Kouvon palkitun Mummolan (2023) näytöksellä. Perhejouluun sijoittuvan elokuvan osuvaa perhedynamiikan kuvausta värittävät tragikoomiset elementit, jotka hauskuuttavat ja vaivaannuttavat samaan aikaan. Elokuvan tunnevuoristorata kuljettaa katsojan moniin tunnistettaviin tilanteiisiin, jotka tarjoavat varmasti samaistumispintaa monille suomalaisille.
Kitisen Kinossa aamun ensimmäisenä näytöksenä nähtiin Isabella Eklöfin Kalak (2023). Pohjoismaisena yhteistyönä tehty elokuva sijoittuu Grönlantiin ja seuraa myötätuntoisella otteella isäsuhteensa traumatisoimaa päähenkilöä. Karunkauniiden maisemien tunnelmaa hienosti kuvaava elokuva sisältää hätkähdyttäviä kohtauksia, joissa heijastuu myös tanskalainen kolonialismi.
Keskipäivän näytös Isossa teltassa palasi 1970-luvun alun Meksikoon, kertoen poliittisten kuohuntojen keskellä taloudenhoitajana hajoavassa perheessä työskentelevän Cleon (Yalitza Aparicio) tarinaa. Meksikolaisohjaaja Alfonso Cuarónin omasta nuoruudesta ammentava elokuva keräsi useita palkintoja, mm. Venetsian elokuvajuhlien Kultaisen leijonan sekä kymmenen Oscar-ehdokkuutta ja kolme voittoa.
Iltapäivällä Kitisenrannan koulun salissa Pier Paolo Pasolinin esikoiselokuvan Pummi (1961) näytöksen avasi ohjaaja Alice Rohrwacher. Rohrwacher nosti avauksessaan esiin samaistuttavuuden: katsoja ei samaistu Pasolinin teoksen päähenkilöön, vaan päähenkilön eteen asetutaan. Elokuvan alusta asti päähenkilön epäonninen kohtalo on katsojalle selvä. Rohrwacher kertoi myös, kuinka Pasolinilla oli ollut vaikeuksia saada rahoitusta elokuvaansa synopsiksen avulla, mutta tarinan kuvaaminen kuvien avulla sai runoilija Pasolinin vangitsemaan tarinansa ytimen rahoittajille.
Jennifer Barkerin kuratoima Animoidut unet vei täyden salin soljuviin uniin, pöllön ja ankan väliseen rakkauteen, lentoharjoituksiin ja yllättäviin hyvästeihin. Evelyn Lambartin Mr. Frog Went A-Courting (1974) lyhytanimaatiossa unelmat ja rakkaus tuhoutuu äkillisesti, kun käärme syö vastarakastuneen Saku Sammakon. Jean-François Laguionie teoksessa The Lady and the Cellist (1965) merenpohjan taikamaailmassa raikaava sellokonsertto säestää vaaroja ja rakastumista. Ando Keskkülan teoksessa Jänöpupu joka ei halunnut nukkua (1975) ei Jänöpupu suostunut nukkumaan, eikä uhkakuvat karhusta, ketusta tai sudestakaan pelottaneet samalla tavalla kuin pienet hiiret. Kazimierz Urbanin Aine (1962) taas kertoo muuntautumisen ja jatkuvan muutoksen logiikasta, jota säesti Andrzei Markowskin vangitseva ja aavemainen ääniraita.
Samoihin aikoihin iltapäivällä Pienessä teltassa käytiin tiukkaa yhteiskunnallista keskustelua Ammattiliitto Pron keskustelutilaisuudessa. Ohjaaja Saara Cantell piti selvänä, että yhteiskunnallinen vastakkainasettelu on lisääntynyt ja hallituksen kulttuurileikkauksilla on merkittävä vaikutus elokuva-alaan. “Yhden hallituskauden aikana voidaan romuttaa vuosikymmenten rakenteet”, hän sanoi. Näyttelijä Martti Suosalo painotti, että moni taiteellinen projekti syntyy alun perin valtion tuella. “Nuorten tekijöiden ja ryhmien on saatava tukea”, Suosalo sanoi. “Me olemme uhanalaisia, jos ei meitä hoideta.”
Suosalon mukaan taiteesta tuli taistolaisuuden jälkeen pitkäksi ajaksi epäpoliittisempaa, mutta nyt poliittisuus on palannut taiteen kentälle. “Nyt ei voi olla reagoimatta vaikka metsänhoidollisiin asioihin ja rasismin nousuun”, Suosalo sanoi.
“Pakko on ruveta aktivoitumaan, koska tulee niin kauhea fiilis jos ei tee mitään.”
Myös näyttelijä Oona Airola kertoi tunnistavansa vastakkainasettelun nousun ja olevansa huolissaan nykyhallituksen toimista. Hänestä vaikuttajilla ja julkisuuden henkilöillä on tärkeä rooli yhteisen keskustelun rakentamisessa.
“Tämä on se aika jolloin taiteilijoiden on noustava pystyyn ja otettava kantaa. Meidän tehtävämme on välittää.”
Lauantai-illan käynnisti Virpi Suutarin tuore, visuaalisesti vangitseva ja vavisuttava dokumentti Havumetsän lapset. Näytös päättyi raikuviin aplodeihin ja yleisöstä kuuluneeseen vaatimukseen: “Mitä me halutaan? Luonnon metsät!”
Dokumentti kuvaa läheltä Metsäliikkeen nuoria metsäaktivisteja, joiden intohimo luonnonmetsien suojelua kohtaan sekoittuu viiltävään huoleen tulevaisuudesta. Dokumentti opettaa ja sivistää, mutta myös koskettaa tarjoamalla syväkatsauksen nuorten aktivistien ajattelumaailmaan ja toimintaan. Samalla dokumentti on tarkkanäköinen kuvaus ystävyydestä.
Tilaisuudessa läsnä olivat ohjaaja Virpi Suutari, dokumentin yksi päähenkilö Minka Virtanen sekä kuvaaja Teemu Liakka. Suutari kertoi projektin taustoista ja äidiltään perimästä metsä-alueesta, joka kimmoitti idean dokumentille. Äiti oli tehnyt alueella avohakkuita ja ohjaajan mukaan hänen äitinsä pyörisi haudassa jos kuulisi, että hän on tehnyt elokuvan ympäristöaktivismista. Virtanen
Tuoreena metsänomistajana Suutari tapasi vanhempia ympäristöaktivisteja, joista yksi kehotti häntä keskittymään nuoreen aktivistisukupolveen. Virtanen kertoi tunteita herättävässä puheenvuorossaan niistä huolista, joita nuorilla on metsien ja ympäristön tulevaisuudesta ja miten tämän kaltaiset dokumentit auttavat levittämään viestiä, että luontokadon pysäyttäminen on akuutti ongelma.
Loppuunmyyty mykkäelokuvakonsertti veti jälleen Ison teltan täyteen. Charles Vanelin Yön Pimeydessä (1930) on synkkä kaivoskaupungin tragedia, sensaatiomainen ja visuaalisesti monipuolinen. Onkin sääli, että se on ainoa pitkä elokuva, jonka Vanel ohjasi elämänsä aikana. Elokuvaa taustamusiikkia soittavan yhtyeen esitteli yleisölle Alice Rohrwacher saatesanoin: “They asked me to introduce the band because I love Aliens and this band is from another world.” Lavalle astui kaksi jäsentä, siivousrobottia, yhtyeestä Cleaning Woman. Yhtye on tunnettu kokeellisesta musiikista sekä yllättävistä soittimista ja soundeista. Yhtyeen uniikki musiikillinen tulkinta ja mukaansatempaavat rytmit vetivät katsojat mukaan elokuvamaailman synkkiin käänteisiin. Rohrwacher totesikin ennen näytöstä, että nämä Clinus planeetalta saapuneet siivousrobotit näyttävät meille maailmamme ihmeitä musiikin kautta. Yleisö pääsi uppoutumaan audiovisuaaliseen ihmemaailmaan, joka oli samalla meidän ja samalla aivan toiselta planeetalta.
Olaf Möller aloitti Hot Summerin näytöksen hehkuttamalla, että tänä vuonna festivaaleilla nähdään jotain ainutlaatuista, kun Hyttynen lähtee Havaijille uusitaan sunnuntai-iltana, ensimmäisenä mestariluokan elokuvana ikinä Sodankylän elokuvajuhlien historiassa. Karaokenäytöstä toivonut Möller kertoi alustuksessaan Baltian meren rannoille sijoittuvan ja yleisöstä lukuisat naurut irroittaneen itäsaksalaismusikaalin menestyksestä rautaesiripun jakaman maan kummallakin puolen, sen jalkapalloaiheisesta jatko-osasta ja ylipäänsä taustatietoa Saksan demokraattisesta tasavallasta ja tuon jo edesmenneen valtion elokuvatuotannosta. “Welcome back that very hot place!”
Lauantai-iltana Ison teltan täytti äärimmilleen kovassa nosteessa olevan Yorgos Lanthimoksen uusin elokuva, Kinds of Kindness (2024). Elokuva jatkaa ohjaajan yhteistyötä Emma Stonen kanssa ja tarjoili festivaalivieraille aimo annoksen outoutta, seksiä ja mustaa huumoria. Visuaalisesti vaikuttavan teoksen kuvasto vilisi mieleenpainuvia hetkiä kannibalismista autoa ajavaan koiraan ja parkkipaikalla flossaavaan Emma Stoneen.
Lähes kolmetuntinen episodielokuva sopi sateiseen päivään, sillä se kuljetti katsojan täysin omaan, huvittavaan ja kauhistuttavaan kuplaansa. Teoksessa äärimmilleen viety absurdismi herätti useammat raikuvat naurut, mutta osasi myös vetää yleisön hiljaiseksi juuri oikeissa hetkissä. Vaikka ohjaaja ei ollut paikalla, näytöksen loputtua elokuva kirvoitti katsojien parissa runsaasti keskustelua. Lauantaina keskiyön aikaan Ison teltan yleisön villitsi Jonathan Demmen konserttielokuva Stop Making Sense (1984). Karaokenäytöksen esilaulaja Olavi Uusivirta otti haltuun Talking Heads yhtyeen laulajan David Byrnen lavapresenssin ja antoi yleisölle kaikkensa. Vauhtia ja villejä tanssiliikkeitä nähtiin niin valkokankaalla kuin yleisön puolella. Kylmänä kesäyönä oli lämmin tunnelma, kun teltan etuosa täyttyi joraavista festivaalivieraista. Yleisö nautti elokuvanäytöksestä kuin rock-keikasta: he hyppivät, tanssivat ja huusivat laulujen sanoja Uusivirran ja Byrnen tahdissa. Uusivirta ei ollut väärässä todetessaan, että tässä sitä ollaan viettämässä kesän kohokohtaa.
Kahdelta yöllä lukujärjestyksyksessä seurasi perinteinen Mika Taanilan kuratoima Kokeellisen elokuvan yökoulu. Oppilaat johdatettiin psykomaantieteelliselle retkelle läpi kaupunkien ja elokuvamuotojen, matkan viedessä Forssasta Torontoon ja New Yorkista vedenalaisen Atlantiksen raunioille saakka. Yökoulun huippukohtana nähtiin Natalia Kozieł-Kalliomäen expanded cinema -esitys Warm Data, jonka aplodeille ei meinannut tulla koulun salissa loppua. Oppitunti päättyi hallitsemattomaan kikatukseen kun ekstaattinen kalakuvasto Gerard Holthuisin Marsa Abu Gawalassa sai yöllisen yleisön haltuunsa. Elokuvien jälkipuinti jatkui Taanilan jälki-istunnossa koulun pihamaalla.
Kuva: Juho Liukkonen