Tänä vuonna Sodankylän elokuvajuhlien yleisölle esiteltiin Suomessa aiemmin vähän tunnettu mutta Ranskassa vankkaa elokuvauraa tekevä ohjaaja Emmanuel Mouret. Perjantain aamukeskustelu oli syväluotaava mestariluokka elokuvanteon perustavanlaatuisista kysymyksistä, ihmisyyden kömpelyydestä sekä vaivannäön arvosta.
Mouret on Pariisin maineikkaan elokuvakoulu La Fémisin kasvatti. Lopulta ehkä karuin mutta ratkaisevin koulu oli kuitenkin 19-vuotiaana alueellisella apurahalla toteutettu lyhytelokuvatuotanto, jossa kaikki meni pieleen. Nuori ohjaaja sulkeutui kolmantena kuvauspäivänä kotiinsa, koska tunsi, ettei osaa ohjata näyttelijöitään. Vastoinkäymisten sysimänä Mouret opiskeli teatteria sekä amerikkalaisia käsikirjoitusoppaita ymmärtääkseen paremmin näyttelijäntyötä ja elokuvan välinettä. Iän, koulutuksen ja kokemuksen myötä hänen onnistui vapautua elokuvahistorian painolastista ja kaikkitietävän, erehtymättömän ohjaajan myytistä: ”Haluan olla rehellinen: olen ohjaaja, joka ei tiedä, mitä on tekemässä, eikä osaa kätkeä sitä, ettei tiedä.”
Juuri ihmiselämän kömpelyys, monimutkaisuus ja ristiriitaisuus ovat muodostuneet lemmenkuvioiden koukeroisuuden kuvaajana kunnostautuneen Mouret’n ehtymättömäksi aarreaitaksi varhaisesta kesäheilaelokuvasta Venus and Fleur ( 2004) viime keväänä Cannesissa ensi-iltansa saaneeseen vetovoimatutkielmaan Diary of a Fleeting Affair (2022). Ohjaajana hän haluaa jättää tilaa sekä häilyviä henkilöhahmojaan esittävien näyttelijöiden työlle että katsojan halulle tietää vielä vähän lisää elokuvan tarinasta.
Nuoria elokuvantekijöitä ja cinefiilejä Mouret kannustaa vaivannäköön. Tekninen helppous ei auta jäsentämään ajattelua. Optimointi ei myöskään tuota kiinnostavaa taidetta: ”Aikoinaan käsikirjoitusoppaissa kiersi neuvo, jossa kehotettiin antamaan maksimimäärä tietoa minimimäärällä sanoja. Minusta se on tyhmää! Haluan antaa mahdollisimman vähän tietoa mahdollisimman monisanaisesti. Silloin seasta voi löytyä jotain hyvin yllättävää.”
Mouret’lle elokuvan ja kirjallisuuden hienous on siinä, että se tekee pieniltä vaikuttavista, jopa intiimeistä sattumuksista ja tarinoista intohimoisia ja painokkaita: ”Minua on aina kiinnostanut se, mistä filosofi Stanley Cavell kirjoittaa: miten olla hyvä sen kaiken kanssa, mikä meidät läpäisee.” Mouret’n elokuvien hahmoilla voi olla hyvät aikeet, mutta halu olla uskollinen sitoumuksilleen saattaa toisinaan olla ristiriidassa omien mielihalujen kanssa. Ohjaaja ei innostu Olaf Möllerin ehdotuksesta siirtyä ihmissuhdetutkielmista trillereiden pariin, mutta myöntää, että ehkä nämä totunnaista moraalia kyseenalaistavat ristiriidat ovat eräänlaisia pieniä trillereitä – tosin ilman aseita ja takaa-ajokohtauksia.
Vaikka Mouret’n lapsuudenperheessä ei ollut vahvaa elokuvissa käymisen kulttuuria, on Marseillen kasvatti kirinyt teini-iästä lähtien kiinni paitsi elokuvien katselua myös niistä lukemista. Varhaiset muistiin jääneet muruset olivat juuri kömpelyydestä ammentavaa hupailuelokuvaa: Buster Keaton, Charles Chaplin, Jacques Tati ja Jerry Lewis. Ilon elokuvaan asemoituu myös Mouret’n valinta autiolle saarelle: Franciscus Assisilaisesta kertova Roberto Rossellinin elokuva Jumalan narri (Francesco, giullare di Dio, 1950).
Kuva: Susanna Pesonen.