Kun brasilialainen Karim Aïnouz kertoo Kitisenrannan koulun salissa elämänvaiheistaan Fortalezan rantakaupungin poikana ja kosmopoliittina elokuvantekijänä, eräs aihe toistuu: lämmin kunnioitus hänen sanavalmista, yliopistolla työskennellyttä äitiään kohtaan.
Yksinhuoltajaäiti oli mukana, kun teini-ikäinen Aïnouz vieraili ensi kertaa kotikaupunkinsa elokuvateatterissa, jonka valkokankaalla hän näki elinvoimaisen John Travoltan liukuvan tanssilattian läpi elokuvassa Saturday Night Fever. Ohjaajaa muisto naurattaa; kohtauksen vaikutus saattaa lävistää hänen koko tuotantonsa, jos tarkemmin katsoo.
Armeijajohtoinen Brasilia oli Aïnouzin nuoruudessa maa, jonka television täyttivät aamusta iltaan suurten tunteiden telenovelat. Paikallista elokuvakulttuuria ei ohjaajan mukaan juuri ollut, laihaa Amerikan-tuontia lukuun ottamatta. Aïnouzin mukaan telenovelat olivat yksi kansan hallintamuoto: ne liimasivat katsojansa harmittomasti kotiin.
“Näimme julisteita, joissa luki ‘Rakasta Brasiliaa tai lähde’. Oli mielenkiintoista, vaikkakin maan näkökulmasta kamalaa, kasvaa niissä olosuhteissa.”
Aïnouzin perhe edusti insinööri-isän lähdettyäkin brasilialaista ylempää keskiluokkaa. Opiskeluun kannustettiin ja yhteiskuntakritiikkiä ei vasemmistolaisessa kodissa pelätty. Elokuva-ala ei käynyt varttuvan Aïnouzin mielessäkään, sillä esikuvat loistivat poissaolollaan ja paikalliselle elokuvalle ei ollut rahoituista saati markkinoita. Poikaa kiinnostivat matematiikka ja sosiologia, ehkä jopa jäljen jättäminen yhteiskuntaan poliitikkona. Tähän hänen biokemistiäitinsä totesi: sosiologia ei ole kovin vakavasti otettavaa!
Aïnouzilta kysytään usein käänteistä, jotka veivät hänet jo teini-ikäisenä arkkitehtuurinlaitokselle ja lopulta apurahan turvin 21-vuotiaana päiväntasaajalta New Yorkiin maisteriopiskelijaksi. Kyllä, hän on kasvanut arkkitehtuurin vaikutuksen piirissä, mutta Aïnouzin mielestä hän lähinnä ajautui. Kuulija saa kuvan, että monilahjakkaalla nuorella on ollut varaa valita maailmaan vaikuttamisen tavoista häntä itseään eniten kiehtova.
Elämä 90-luvun alun New Yorkissa mahdollisti nuorukaiselle hedonistisen ja kokeiluun kannustavan ympäristön. Fortalezan “pikkukaupungista” saapuneena homomiehenä hän koki ympäristönvaihdoksen vapautena. Yhdysvaltalaisen kokeellisen elokuvan kenttä tarttui tuolloin palolla yhteiskunnallisiin kysymyksiin, ja LGBTQ-yhteisöt olivat niille luonteva kasvualusta. Uudet tuttavuudet, kotikadun filmikehittämö ja elokuvavuokraamo Kim’s Video pohjustivat Aïnouzin polun elokuvakerronnan, selluloidin ja Super 8:n maailmaan.
Aïnouzin käsitys alasta mullistui viimeistään, kun hän näki Todd Haynesin Superstar: The Karen Carpenter Storyn (1987), jossa hahmoina toimivat Barbie-nuket. Voiko elokuvia tehdä näin pienellä budjetilla? Aïnouz marssi siltä istumalta Haynesin asunnolle Brooklyniin ja pestautui tuotantotiimiin. Loppu on brasilialaisen ja LGBTQ+-yhteisöistä kertovan elokuvan historiaa. Nykyään Aïnouz on brasilialaisen filmialan juhlituimpia nimiä, joka toimii mieluusti patriarkaatin purkajana ja lähestyy tarinaa sydämen ja tanssin kautta: kymmenen vuotta valmistellussa debyyttifiktiossa Madame Satã (2002) kameran liike muistuttaakin aika ajoin tanssia.
Keskustelutilaisuuden päättää muistelo kesältä 2019, jolloin Aïnouzin elokuva The Invisible Life of Eurídice Gusmão (2019) oli osa Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmistoa. Anekdootin mukaan tarina kahdesta sisaresta sai yleisön nyyhkimään niin, että lattialta mopattiin kyynellammikko. Elokuva on kunnianosoitus ohjaajan äidin ja isoäidin sukupolville.
Minkä elokuvan Karim Aïnouz ottaisi mukaansa autiolle saarelle? Rainer Werner Fassbinderin ohjaaman Querellen (1983).
Kuva: Viena Kytöjoki