Venäläiskirjailija Leonid Andrejevin vuonna 1915 valmistunut näytelmä ehti niittää mainetta sekä Moskovassa että Broadwaylla, ja se sovitettiin kotimaassaan valkokankaalle jo 1916 – ennen kuin yhdysvaltalaistunut ruotsalaismestari Victor ”Seastrom” Sjöström ryhtyi työstämään omaa versiotaan. Premisseiltään tarina on ikiaikainen ja traagisesti tuttu: introvertti tiedemies Paul Beaumont (Lon Chaney) ahertaa vuosikausia radikaalien teorioidensa parissa ja valmistautuu esittelemään löydöksensä Akatemialle, mutta ystävänä ja tukijana toiminut vauras paroni (Marc McDermott) varastaa saavutukset Beaumontin petollisen Marie-vaimon (Ruth King) avustuksella omiin nimiinsä, ja julkinen nöyryytys huipentuu läimäytykseen.
Pelleksi herjattu mies päätyy trauman seurauksena sirkukseen ja menestyy viittä vuotta myöhemmin sadomasokistisella klovniesityksellä, jossa hän ottaa ilta toisensa jälkeen vastaan lisää iskuja naurun saattelemana. Beaumont rakastuu kauniiseen Consueloon (Norma Shearer), jonka vararikkoon ajautunut isänsä (Tully Marshall) aikoo naittaa kuvioihin palanneelle paronille. Naisen sydän kuuluu kuitenkin komealle ratsumies Bezanolle (John Gilbert), ja Consuelo luuleekin klovnin vilpitöntä rakkaudentunnustusta vitsiksi. Torjutuksi jälleen tullut hylkiö päättää estää pakkoavioliiton hinnalla millä hyvänsä…
Hän joka saa korvapuustit menestyi sekä kassaluukuilla että kriitikoiden katseiden alla. Sjöströmin, Gilbertin ja Shearerin urat saivat ansaittua nostetta, mutta kaiken satuttuvana ytimenä resonoi ”tuhatkasvoisen” Lon Chaneyn ilmentämä riipaiseva tuska, petosten ja elämänpettymysten monikerroksinen rykelmä, joka vierittää psykologisen trillerin, ellei peräti kreikkalaisen tragedian modernin mutaation lähelle kauhugenreä. Pakotettuun hymyyn kangistunut yksityinen kärsimys ja voimainkoetuksen päätöspisteessä häämöttävä silmitön väkivalta sisältävät sekä Victor Hugon Nauruihmisen että Batmanin Jokerin piirteitä. Kyse on samalla uunituoreen Metro-Goldwyn-Mayer -yhtiön legendaarisen karjahtavan leijonalogon ensiesiintymisestä, ja sirkuksen kissapeto ottaa debyytissään roolia myös varsinaisen tarinan brutaaleilla loppuhetkillä.
Tunteiden virrat kerääntyvät kuitenkin Chaneyn virtuoosimaisen tulkinnan ympärille. Beaumont ottaa osumaa akateemis-ammatillisella sektorilla, yhteiskunnallisessa mielessä vauraamman luokan edustajien toistuvasti polkemana, ystävyyden petoksissa ja myös – kahdesti – rakkaudessa. Mieleltään syviin vesiin ajautuvan tiedemiehen voi tulkita melkein ”1920-luvun Travis Bickleksi”, ja kuten sirkus(melo)draaman tasokkaaseen alalajiin kuuluu, sahanpuruissa on verta.
Sjöströmin viisaan taiturimaisesti ohjaaman, sydänjuuria puistattavan autenttisen mestariteoksen säestää italialaiskvartetti Agnusdei + Cavina + Pilia + Raia, jonka tuottamat elektroniset elementit sekoittuvat muun muassa sähkökitaraan ja saksofoniin. Yhdessä ne kuljettavat runsaat sata vuotta sitten luodut emotionaaliset, inhimilliseltä kannalta alati ajattomat kohtalon kirveeniskut suoraan meidän entistä sirkusmaisempaan nykyhetkeemme.
Lauri Timonen