Mitä useammin käyn Sodankylän elokuvajuhlilla, sitä enemmän huomaan festivaalin muistuttavan rantaa: joukoittain iloisia ihmisiä suhteellisen pienessä tilassa yrittämässä rentoutua ja pitää hauskaa ympäröivän kaupungin muuttuessa värikkääksi lomakohteeksi. Mutta kun katsoo, mitä tapahtuu reunoilla, varjoissa, hieman syrjässä tästä naurun ja hauskanpidon iloisesta näyttämöstä, saattaa toisinaan löytää itsensä keskeltä jotain pientä draamaa, josta jää asianosaisille todennäköisesti kiusallisia muistoja vuosiksi. Rannoista tulee kenties mieleemme ilo, mutta niillä on myös syvästi melankolinen puolensa. Huomatkaa tosin, että nämä elokuvamme eivät tapahdu yksinomaan rannalla – aivan kuten mekin poistumme välillä festivaalialueelta pulahtaaksemme jokeen tai käydäksemme SoPan matsissa paikallisella kentällä, elokuvien henkilöt viettävät aikaansa hotelleissa tai reissaten ympäriinsä, jne.
Ei ollut alusta alkaen selvää, että pieni mestariluokkamme painottuisi Keski- ja Itä-Eurooppaan, vaikka se lopulta tuntuukin oikealta ratkaisulta, koska Sodankylän yleisö rakastaa näiden alueiden klassikoita. Näin ollen tuntui luontevalta asettaa valikoiman kulmakiveksi Rangel Văltšanovin Aurinkoa ja varjoa (1962): nuoret ihmiset rautaesiripun molemmilta puolilta tapaavat hienossa bulgarialaisessa rantaresortissa keskellä kesää, flirttaillen ujosti ja oppien eroavaisuuksistaan – ydintuhon varjoen alkaessa hitaasti tummentaa aurinkoista tunnelmaa.
Listan seuraava elokuva oli Alberto Lattuadan The Boarder (1954), joka oli jo alkunimensä (La spiaggia = ”Ranta”, suom. huom.) puolesta pakollinen valinta (ja Lattuada myös vieraili festivaalilla vuosikymmeniä sitten). Mutta sen lisäksi: The Boarder aiheutti yhden Italian elokuvahistorian suurimmista skandaaleista, kuin myös yhden sen pahamaineisimmista sensuuritapauksista, koska sen tarina yhteiskunnan tiukkapipoisuudesta osui liian lähelle totuutta tuona Democrazia Cristianan leimaamana aikakautena, jolloin rannalla tapahtui vain mukavia asioita…
Joskus myös historiaa tehdään siellä, missä hiekka loppuu ja aallot kutsuvat. Peter von Baghin suosikin Paul Wendkosin ohjaama Hyttynen lähtee Havaijille (1961) on uraauurtava teos rantakulttuurin historiassa, sillä se toi surffauksen nörttipiireistä valtavirtaan. Hyvin toisenlainen monumentti taas on Joachim Haslerin musikaali Hot Summer (1968), DDR:ssä arvostettu DEFA-viihteen klassikko, joka muuntui vuoden 1989 jälkeen eräänlaisen puolitiedostetun poliittisen aggression vaikutuksesta proto-camp-kulttileffaksi Saksan liittotasavallan yleisöille. Jo vain, tämä tervehenkinen, herttainen ja arkisen seksikäs tarina Leipzigin tytöistä ja Karl-Marx-Stadtin pojista kantaa mukanaan melkoista historiaa…
Viimeinen nimikkeemme kirjoitti sekin melkeinpä itsensä mukaan ohjelmaan: koska kaikkien asioiden on päätyttävä, Tadeusz Konwickin ja Jan Laskowskin The Last Day of Summer (1958) oli myös jo nimensä perusteella pakosti mukana – myös, koska meidän on nähtävä ranta lähes tyhjänä ihmisistä, hiekan tanssiessa vapaana nopeasti saapuvassa syystuulessa. Tässä elokuvassa ei luoda uusia muistoja, vaan lähimenneisyyden kauhut ajavat kaksi yksinäistä ja nimetöntä henkilöä yhteen. Toisinaan rannalla vietetyt päivät voivat tarjota mahdollisuuden uuteen alkuun.
Olaf Möller