Pandoran lipas ei ollut ilmestyessään sensaatio. Kahteen Frank Wedekindin näytelmään perustuva elokuva löydettiin kunnolla vasta 1950-luvulla. G. W. Pabstin ohjaama, katuelokuvien ja syntisten salonkikuvaelmien lajityyppiä edustava teos häviää visuaalisessa virtuositeetissa Langin, Murnaun ja von Sternbergin kaltaisten aikalaisten villiintyneimmille visioille, mutta dekadentit juonenkäänteet pitävät nykykatsojankin nautinnollisen kammottavassa, rappiollisessa otteessaan.
Kaiken keskiössä on nuori, kaunis Lulu (Louise Brooks), jonka seksuaalisiin hämähäkinverkkoihin takertuu namusetiä, hyväksikäyttäjiä ja viattomia nuorukaisia, eikä kovaa kohua aiheuttaneita lesbolaisia jännitteitäkään puutu. Lulun polut etenevät varieteen kimmellyksestä oikeussalin angstiin, murhasyytöksiin, maanpakoon ja kuuluisan sarjamurhaajan käsivarsille. Lihan- ja murhanhimoisen kuvion mytologinen tausta selitetään puolivälin paikkeilla juristin toimesta: ”Kreikan jumalat loivat naisen, Pandoran, joka osasi viettelyksen taidot. Mutta jumalat antoivat hänelle myös lippaan, jossa olivat kaikki maailman vitsaukset.”
Mestariteokseksi Pandoran lippaan kohottaa ennen muuta yhdysvaltalaisen Brooksin roolityö, jonka nerous perustuu siihen, ettei Lulu ole suinkaan läpeensä paha laskelmoiva syöjätär vaan itsekin hämmentynyt omasta eroottis-romanttisesta, melkein synn(y)inlahjana saadusta vetovoimastaan. Hän ajaa kyllä miehiä tuhoon kuten film noirien myöhemmät medusat ja gorgot, mutta ennakoi samalla 60-luvun lopun seksuaalisesti vapautuneita hippityttöjä. Tässä mielessä Lulu on jopa hivenen viattomampi kuin seuraavana vuonna ilmestyneen Sinisen enkelin (von Sternberg, 1930) Lola Lola (Marlene Dietrich) tai monet Greta Garbon perushahmot, joiden raukean välinpitämättömyyden sekaan itsetuhon merkit piirretään melankolisena taudinkuvana.
Lululla ja Lola Lolalla on oma kulttuurihistoriallinen kaikunsa – Dietrich oli kakkosvaihtoehto Lulunkin rooliin – ja tribuuttihybridejä on nähty Jacques Demyn ja Rainer Werner Fassbinderin Lola-tulkinnoista (1961, 1981) lähtien. Asta Nielsen taas tulkitsi Lulua varhaisemmassa valkokangasversiossa vuonna 1921.
Korkean luokan intellektuelliksi huikeiden Lulu in Hollywood -muistelmiensa myötä (1974/1982) paljastunut nainen tiesi täsmälleen, mitä oli tekemässä. Välillä Lulu on kuin ”eläintarhan häkkiin viskattu lihanpala” (Wedekind), mutta viimeisinä hetkinään taas tyystin toisessa rekisterissä, kun hänen päänsä yläpuolella näkyvä mistelinoksa muistuttaa (von Baghia lainaten) ”pyhimyksen sädekehää”. Uskonnollisen allegorian täydentää kaiken päättävä, hyytäviä sivumerkityksiä saavuttava Pelastusarmeijan jouluinen paraati.
Pandoran lippaan säestävät pianisti Maud Nelissen ja multi-instrumentalisti Eduardo Raon, joka soittaa esityksessä klassista harppua ja tuottaa elektronisia efektejä. Kaksikko kertoo tavoittelevansa musiikillista versiota elokuvan ”enigmaattisesta chiaroscurosta”, pyrkivänsä häikäisevästä valosta tummiin varjoihin.
Lauri Timonen