Pulp-kirjailija Lewis Fieldingin (Michael Caine) yksin lomaileva Elizabeth-vaimo (Glenda Jackson) kohtaa Baden-Badenissa Thomas-nimisen huumekuriiri-gigolon (tosielämän dekadenttia imagoaan hersyvästi hyödyntävä Visconti-kasvo Helmut Berger). Viehätys johtaa – ainakin kontrolloivan perheenpään buñuelilaisissa tajunnanvirtavälähdyksissä – kiellettyyn suhteeseen. Lewis palkkaa runoilijana esiintyvän, gangstereiden jahtaaman kilpailijan sihteerikseen voidakseen tarkkailla tilannetta lähempää.
”Älyllisporvarillisen avioliiton vaaranalaistuminen kiehtovan sivullishahmon vaikutuksesta”, kuten Matti Salo tapahtumia kuvasi, kuuluu Joseph Loseyn perusaiheisiin, ja ohjaajan luontainen kylmyys tangeeraa mainiosti käsikirjoittaja Tom Stoppardin semikliiniseen, puolipinteriläiseen hönkään. Viipyilevä tunnelmapala ottaa brittiläisestä nuivankuivasta satiiristaan ja kitkerän antiseptisestä komiikastaan ”ilon” irti, nautiskelee kolkon modernin designin visuaalisesta potentiaalista ja varioi antaumuksella muun muassa Carson McCullersin / John Hustonin (Heijastuksia kultaisessa silmässä, 1941) ja Edward Albeen / Mike Nicholsin (Kuka pelkää Virginia Woolfia?, 1962) passiivisaggressiivista aviollista sadismia sekä Pasolinin Teoremaa (1968). ”Himon häkiksi” kasvavaa hissiä ei ole käytetty elokuvassa yhtä intensiivisesti sitten Louis Mallen päivien.
Lauri Timonen