”Tragedian synnyinmaasta” saamme omalaatuisen Carmen-variaation, jonka tuleva Zorbas-ohjaaja Michael Cacoyannis muovasi varta vasten teatterissa meritoituneen Melina Mercourin valkokangasdebyytiksi. Seksikkään käheä-ääninen yökerholaulajatar Stella uneksii suuria pienessä räkäisessä tavernassa, hengittää rakkautta ja pyörittää miehiä – herkkää runopoikaa, brutaalia futaria, nuorta paraatilaista – itsenäisyydestään ja intohimoistaan tinkimättä.
Busukit soivat yössä, ja poliittinen alateksti velloo varjoissa (hääpäivä osuu samaan kalenterikohtaan, jolloin Kreikka torjui Mussolinin fasistien lähentymisyritykset), mutta tummana timanttina hohtaa Mercourin täyteen sielua ladattu roolityö, rujonkaunis yhdistelmä Magnania, Masinaa ja Gildan karmalla vuorattua halpahalli-Hayworthia. Kohtalon merkit ovat ilmassa alusta lähtien.
Väliin isketyt tanssi- ja musiikkinumerot voivat vaikuttaa ensin irrallisilta paikalliskulttuurin trivialiteeteilta, mutta imaisevat katsojan synkkiin virtoihinsa. Stellan hahmoa saattaa tulkita kuten haluaa: kansallisena symbolina, modernina marttyyrina, feminismin airuena, ellei peräti Sartren tai Tennessee Williamsin hengessä. Kotimaassaan syvällä tunteella luotu taidonnäyte tuli tuoreeltaan kriitikoiden hylkimäksi. Nykyään se lasketaan jopa kaikkien aikojen viiden parhaan kreikkalaiselokuvan joukkoon.
Lauri Timonen