Chaplinin ensimmäisen täyspitkän ohjauksen juoni on oikeastaan sarja tragikoomisia sattumuksia. Alussa avioton äiti (Edna Purviance) hylkää olosuhteiden pakosta lapsensa, ja vauva päätyy köyhän kulkurin hellään huomaan. Viisi vuotta myöhemmin John-nimen saanut pojankoltiainen (Jackie Coogan) avustaa jo kasvatti-isäänsä puolirikollisessa ikkunankorjausbisneksessä niitä etukäteen särkemällä. Hän oppii perin hövelissä rekisterissä myös katutappelun alkeet. Äiti vaurastuu tahollaan, poika sairastelee ja tulee vastoin tahtoaan kaapatuksi orpokotiin, josta kuitenkin karkaa. Kotinsa portaalle uinahtanut, yksin jäänyt Charlie näkee surrealistista unta enkeleistä ja paholaisista, mutta lopulta kaikki… Tai eipä sentään kerrotakaan vielä enempää.
Tarinana tämä rosoisen suloinen miespuolinen pietà-asetelma ei ole suinkaan ensimmäinen laatuaan. Tätä nykyä se on jo jonkin sortin alagenren prototyyppi, jota ilman meillä ei välttämättä olisi – ainakaan aivan sellaisenaan – esimerkiksi King Vidorin Mestaria (The Champ, 1931), Vittorio De Sican Polkupyörävarasta (Ladri di biciclette, 1948) tai Astrid Lindgrenin Rasmusta ja kulkuria (Rasmus på luffen, 1956). Jerry Lewiskin jäljitteli sitä ohjaajanurallaan moneen kertaan, vaikka tuolloin jo riidoissa ollut ex-toveri Dean Martin herjasi imelyydessään kieltämättä köykäisiä lopputuloksia vähemmän kohteliaasti ”Chaplin-paskaksi”.
Totta toki onkin, että yleensä kun joku näsäviisas tutkijanplanttu haluaa olla tahallaan kriittinen tai lyödä neroa toisella nerolla, useimmiten Keatonilla, Charlie-parkaa syytetään ”liian sentimentaaliseksi” ja Busteria vähintään rivien välissä coolimmaksi ja machommaksi, koska tämä ei niin sanotusti ”kuse kyynelkanaviimme” ja säilyttää naamansakin bronsonmaisilla lakonisilla peruslukemilla. Chaplinin poika pitää kuitenkin mahdollisesta melodraamamaineestaan huolimatta muotonsa kurissa, ja jokaista katsojan vuodattamaa kyyneltä vastaan saadaan vähintään viisi koirankujetta ja kahdeksan gägiä. Mies ja lapsi eivät ole mitään olosuhteiden ja koettelemusten surkeita uhreja vaan tilanneviisaita ja idearikkaita, alati kamppailuvalmiita anarkisteja, joilta hoituu yhtä lailla lettujen paistaminen kuin poliisien jekuttaminen.
On silti niinkin, että katsojan sielussa täytyy olla jotakin pahasti pielessä, ellei sydänalassa hieman väpätä julmien viranomaisbyrokraattien autoon pakottaman Johnin ojentaessa kouristelevat kätensä kohti kulkurin luoman, lämmön ja rakkauden täyttämän kodin ovea. Cooganin suvereenia roolisuoritusta ei ole suotta ylistetty yhdeksi lapsinäyttelijöiden parhaista (miksei jopa kautta aikojen), ja sketsihetkinäkin aikuisen ja juniorimman hulttion välinen kemia on kauniin harkitussa tasapainossa.
Sodankylässä Chaplinin varhaisen mestarinäytteen säestää pohjoisessa aikaisemminkin vieraillut hollantilaispianisti ja mykkäelokuvaspesialisti Maud Nelissen, jolla on poikkeuksellinen yhteys taiteilijan perikuntaan: Nelissen on ainoa muusikko, joka on saanut Chaplinin perheeltä luvan esittää elokuvan musiikkia soolona pianolla.
Lauri Timonen