Stéphane Brizén varsinainen läpimurtoteos, charmikas Ei minua kukaan rakasta alkaa nopeasti tuntua suomalaiselle tutulta tangojen ja kommunikaatio-ongelmaisten ihmisten vuoksi. Arkirealistinen, hellä tragikomedia synnyttää pakostakin vertailuja Aki Kaurismäen tuotantoon.
Umpeutuneen ja yksinäisen leskimiehen sekä häihinsä valmistautuvan nuoren naisen melankolinen ja minimalistinen rakkaustarina ei käytä hyväkseen suuria sanoja vaan tanssiparketin kehon kieltä ja musiikkia.
Viisikymppisen, sydänvaivaisen ulosottomiehen Jean-Clauden (kuin rooliinsa luotu Patrick Chesnais) rutiineihin tuo viikoittaista vaihtelua vain sunnuntaikäynti pelaamassa Monopolia äksyilevän isän (jo 1946 debytoinut Georges Wilson) luona vanhainkodissa. Tanssikurssilla mies saa kuitenkin partnerikseen Francoisen (Anne Consigny herkimmillään), itseään selvästi nuoremman naisen, joka on yhtä epävarma elämässään muustakin kuin lähestyvistä häistään.
Nämä yksinäiset, kommunikointiin pystymättömät ihmiset voivat löytää toisensa tanssin pyörteissä – ja parketin ulkopuolellakin. Tunteita on näköjään Ranskassa toisilla yhtä vaikea välittää kuin täällä Suomessa – ja ongelma siirtyy sukupolvelta toiselle, kuten Brizén intiimissä elokuvassa isältä pojalle.
Timo Malmi