Stéphane Brizé kuuluu niihin harvalukuisiin ohjaaja-käsikirjoittajiin, joiden elokuvia on esitetty säännöllisesti Cannesin ja Venetsian elokuvafestivaalien arvostetuissa kilpasarjoissa. Hänen elokuvansa ovat saaneet ylistäviä arvioita, ja hänet on palkittu moninkertaisesti. Éric Holderin romaanin adaptaatio Mademoiselle Chambon (2009) sai César-palkinnon parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta. Guy de Maupassantin romaaniin perustuva A Woman’s Life (2016) puolestaan palkittiin arvostetulla Louis Delluc -palkinnolla. Elokuvakriitikoista koostuva tuomaristo myöntää sen teokselle, jossa yhdistyvät taiteellinen kunnianhimo, tyylin omaperäisyys ja tekijän näkemyksellisyys.
Ei pidä unohtaa Brizén luottonäyttelijää Vincent Lindonia: hän sai Cannesin elokuvajuhlien parhaan miesnäyttelijän palkinnon ja César-palkinnon roolistaan elokuvassa The Measure of a Man (2015), jossa työnsä menettänyt päähenkilö joutuu myymäläetsivänä eettisesti ristiriitaisiin tilanteisiin valvoessaan niukkuuden kanssa kamppailevia asiakkaita ja työtovereitaan.
Stéphane Brizén elokuvien keskiössä on ihminen – yksilö ja yhteisö – sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden, yhteiskunnallisten valtasuhteiden sekä byrokratian ja markkinatalouden kasvottomien mekanismien puristuksessa. Kuljemme päähenkilöiden rinnalla elämän suurissa ja pienissä käännekohdissa: selviytymässä työelämän taloudellisesta, sosiaalisesta ja rakenteellisesta väkivallasta (The Measure of a Man) ja taistelemassa työpaikkojen puolesta (At War, 2018). Olemme mukana yksinäisyyden hetkissä (Ei minua kukaan rakasta, 2005), onneen liittyvien illuusioiden särkymisessä (A Woman’s Life, 2016) sekä uupumuksen ja elämänvalintojen kriisin synnyttämässä tyhjyydessä (Out of Season, 2023). Chacun son combat, eli jokaisella on taistelunsa. Elokuvien tunneskaala ulottuu vihasta hiljaiseen hyväksyntään, onnesta suruun – draamasta arjen absurdin tuottamaan komiikkaan.
Brizén elokuvissa tuntuu eletty elämä sekä halu ymmärtää maailmaa syvemmin. Hän on todennut haastatteluissa, että hänen vahvuutensa on tarkassa havainnoinnissa ja että hän ruokkii fiktiota todellisen elämän aineksilla. Elämä ja jaettu ihmisyys ovat kaiken ytimessä lähestymistavasta riippumatta – olipa kyse keskelle kiihkeitä tapahtumia hakeutuvasta, käsivaralla kuvatusta ja dokumentaarista ilmaisua muistuttavasta draamasta tai vähäeleisestä epookkielokuvasta, jossa neliskanttinen kuvasuhde tiivistää rajauksen, keskittää katseen kasvoihin ja eleisiin ja tukee ajatusta päähenkilöstä, joka jää illuusioidensa vangiksi. Sentimentaalisuuden sijaan Brizé luottaa pidättyvyyteen – joskus jopa lakoniseen toteavuuteen ja kerronnan ellipseihin – mikä ihmisyyden äärimmäisissä tilanteissa synnyttää väkeviä, unohtumattomia kohtauksia.
Kysyttäessä elokuvan ja todellisuuden suhteesta Stéphane Brizé vastaa: ”En voi muuttaa maailmaa, mutta voin valaista sitä. Olen vain pieni taskulamppu. Minusta tuntuu, että maailma voi paremmin Ken Loachin ja Aki Kaurismäen elokuvien ansiosta. Fiktiolla on katarsiksen voima, kyky tiivistää tapahtumia, jotka ovat arjessa hajallaan mediassa ja laimenevat. Kun elokuva tiivistää yhtäkkiä tuntiin ja viiteenkymmeneen minuuttiin tapahtumia, jotka todellisuudessa venyvät kuukausien ajalle, sillä on iskuvoimaa, vaikutus katsojaan – vaikka kyse on vain asioista, jotka hän jo ennestään tietää.”
Brizélle elokuvan tekeminen on tunteen luomista. Tarina on rakennettava tunteen synnyttämiseksi.
Satu Kyösola