Vuosi 1983 oli Carmenin aikaa: asialla olivat Carlos Saura (flamencofilmi Carmen) ja Francesco Rosi, jonka oopperafilmatisointi valmistui seuraavana vuonna. Godardin versio on – tietenkin – jotain aivan muuta. Poissa on Georges Bizet’n musiikki (lukuun ottamatta parin sekunnin vihellettyä katkelmaa) ja tilalla jousikvartetti harjoittelemassa Beethovenia. Itsestään Godard tekee karikatyyrin; hän näyttelee mielisairaalaan päätynyttä elokuvaohjaajaa.
Godardin puolison Anne-Marie Miévillen käsikirjoitukseen perustuvassa teoksessa pankkiryöstö naamioidaan elokuvan tekemiseksi – tai elokuva pankkiryöstöksi. Näin syntyy lakkaamatta ympäri kääntyvä peiliasetelma.
Vaikka katsoja ei olisikaan täysin ”sinut” Venetsian elokuvajuhlien Kultaisen leijonan voittaneen kokonaisuuden kanssa, sen aarreaitasta löytyy kuitenkin aina jotain unohtumatonta: Raoul Coutardin kuvat huikaisevat, leikkaus tuntuu jumalaiselta. Huomion vie Maruschka Detmersin ja Myriem Rousselin fotogeenisyys. Miesnäyttelijöiden säteilyyn ei ole kiinnitetty samanlaista huomiota.
Carmen on täynnä kirjallisia lainauksia, joiden tunnistaminen on myös eräänlainen katsojan “tason” mittaamiseksi viritetty leikki. Sitaateista kauneimman ja toiveikkaimman lähteinä ovat Jean Giraudoux ja Louis Buñuel – sen Godard on varannut teoksensa lopetukseksi.
Veli-Matti Huhta