Ohjaajamestari Andrzej Wajdan (1926–2016) viisikymmenluvun sotatrilogia tuli merkitsemään puolalaisen elokuvan maailmanvalloitusta. Sukupolven (1954) ja elokuvan kaanoniin kuuluvan Tuhkaa ja timanttia -teoksen (1958) välissä valmistui Kanal, kuvaus saksalaisten miehittämän Varsovan kansannoususta syksyllä 1944.
Epätoivoiseen tilanteeseen ajautunut vastarintaryhmä yrittää paeta kaupungin likaviemäreiden muodostamassa sokkelossa. Sotilaallisen kunnian päivät huipentuvat likavesien ja myrkyllisten höyryjen saastuttamiin kirouksen tunteihin.
Suomalaisen katsojan mieleen nousee vertailukohdaksi toinen hieno sotaelokuva, Edwin Laineen vain pari vuotta aiemmin valmistunut Tuntematon sotilas. Ryhmädynamiikkaa tutkivissa teoksissa on jotain samaa, mutta myös ratkaiseva ero. Siinä missä Laineen tragedia näytellään keskellä avaraa luontoa, sijoittaa Wajda teoksensa kulttuurin ”kauniin turhuuden” lavasteisiin. On parranajostaan huolehtiva adonis, Chopinia tapaileva säveltäjä ja tietenkin Dante, jonka helvetistä kaareutuvat viemärikäytävät muistuttavat. On jopa nuorta rakkautta. Juuri siksikö – eurooppalaisen kulttuurin takia – Kanalin klaustrofobisuus vaikuttaa niin väkevästi ja sen näyttämä tuho on niin totaalista?
Veli-Matti Huhta
