Lapissa 2010 vierailleen Terence Daviesin intiimin mosaiikkimainen lapsuusmuistelma sijoittuu 50-luvun puolivälin Liverpooliin ja maailmansodan kurimuksista arjen rytmiin palanneiden englantilaisten vaatimattomasti mitoitettuihin päiväunelmiin. Kaksitoistavuotias päähenkilö Bud (Leigh McCormack) elää äidin ja sisarusten hellässä huomassa, rimpuillen koulun sosiaalisten haasteiden, kirkollisten kauhujen, oraallaan olevan seksuaalisen suuntautumisensa ja elokuvateatterin täydentämän mielikuvitusmaailmansa muodostamassa labyrintissa ”surumielisen renessanssinenkelin tyyneydellä” (kriitikko Michael Koresky).
Soljuvan juonen sijaan ohjaaja keskittyy fragmentaarisiin, aistivoimaisiin näkyihin, luo lukuisista sävelaihioistaan proustilaisen musikaalin, vaikkei elokuva kyseistä genreä aivan puristisesti edustakaan, ja ottaa taiturimaisesti kaiken irti vaatimattoman budjetin tuotantoarvoistaan. Tarkoituksellisen staattisissa otoksissa on hiven Theó Angelópoulosta ja enemmän kuin etiäinen Wes Andersonia, mutta Daviesin visuaalinen virtuositeetti osoittaa voimansa viimeistään lopun keskeiset tapahtumapaikat toisiinsa rinnastavassa maagisessa ”kattoliukumontaasissa”. Kasvukipujen kuvaelma erottuu lajin muista edustajista melankolisella, epävarmuutta, kokemusten parkitsemaa identiteettiä ja ajan raastamia onnen rippeitä pohdiskelevalla pohjavireellään.
Lauri Timonen