İlker Çatak on parasta, mitä saksalaiselle elokuvalle on viime aikoina tapahtunut. Tuntuu odottamattomalta, että hän on myös valtavan menestynyt, sillä hänen taiteensa ei ole nykyään laajasti juhlittua lajia – itse asiassa Çatakin itsevähättelyä lähentelevään vaatimattomuuteen pohjautuva esteettinen klassismi saa hänet vaikuttamaan tuulahdukselta menneisyydestä kulttuurissa, jossa egotrippailu esiintyy omaperäisyytenä ja puheenaiheet älyllisenä syvyytenä.
Tämä ei tarkoita, että Çatakin teoksista uupuisi tyyliä, kaikkea muuta. Jokainen hänen elokuvistaan soveltaa jokseenkin erilaista taiteellista lähestymistapaa, alkaen hänen mestarillisen esikoispitkänsä Once upon a time… Indianerland (2017) vahvoista väreistä ja arvaamattomasta rytmistä, Stambul Gardenin (2021) levollisen pitkistä otoista ja jatkuen aina viimeisimmän Yellow Lettersin (2026) brechtiläisiin juuriin. Näitä kolmea yhdistää hänen muihin pitkiin elokuviinsa – I Was, I Am, I Will Be (2019), Opettajainhuone (2023) ja tv-sarja Tatortin jakso Borowski und der gute Mensch (2021) – hämmästyttävä taloudellisen kerronnan taju, kieltäytyminen kaikenlaisesta anekdotaalisesta painolastista, joka veisi huomiota tarinoiden ytimestä – selkeä ymmärrys siitä, mikä tekee ideoista käsitettäviä. Çatak kulkee hienovaraisella rajalla luoden yksityiskohtaisia tilanteita, jotka tuntuvat samaistuttavilta, mutta samalla aina ja ennen kaikkea palvellen kertomusta – sitä, mitä haluaa sanoa.
On paljonpuhuvaa, ettei Once upon a time… Indianerland liity pätkääkään turkinsaksalaisuuden kokemukseen, ikään kuin Çatak olisi halunnut sanoa: tuohon laatikkoon ette minua sullo. Mutta jotkut hänen myöhemmistä elokuvistaan kyllä liittyvät ja aina erilaisesta kulmasta, korostaen osin yhteenkietoutuneiden, osin erillisten perinteiden ja historioiden monimutkaisia suhteita, aina yhteensovittamattomina, odottamattomia voittoja ja häviöitä tuottavina. Ja alati, alati viittilöiden kohti laajempia konteksteja: siinä missä I Was, I Am, I Will Be saattaa olla yksi niin sosiopsykologisesti mutkikkaimpia kuin liikuttavimman arvoituksellisiakin rakkaustarinoita eri kulttuurien ja yhteiskuntaluokkien välillä, Yellow Letters on akuutti muistutus autoritaarisuuden rakenteista ja toimintatavoista kaikkialla.
Heijastuksia elämästä kulttuurien välillä? Mikseipä niinkin? (Länsi-)Berliinissä vuonna 1984 työläisperheeseen syntynyt Çatak vietti 12-vuotiaasta lähtien useita vuosia Istanbulissa ja palasi Saksaan opiskelemaan valmistuttuaan lukiosta Turkissa. Piittaamatta vanhempiensa huolista toimeentulosta taidemaailmassa (varmasti kaikille meille tuon tien valinneille työväenluokan lapsille tuttuja tunteita), Çatak etsi tiensä noihin mpyröihin ohjaamalla ensin lyhytelokuvia, sitten myös mainoksia, opiskellen samalla elitismistä vapaissa elokuvakouluissa. Toisin sanoen, Çatak onnistui aimo annoksella luonnetta, päättäväisyyttä ja sisua, mutta ennen kaikkea valtavalla määrällä näkemystä – jollain, mikä teki vaikutuksen ihmisiin.
Ja tuo jokin on hänen ymmärryksensä elokuvasta kollektiivisena kohtaamispaikkana, jossa kokemuksia jaetaan ja niistä keskustellaan. Tämä tekee Opettajainhuoneesta ja sen poliittiseksi painekattilaksi muuttuneesta koulusta lähes allegorian hänen näkemykselleen elokuvasta ja sen paikasta kulttuurissa – tai ainakin siitä paikasta, joka sillä aikoinaan oli ja joka sillä edelleen pitäisi olla.
Olaf Möller